Olen hiukan suruissani hiihdellyt ja aiemmin syksyllä kuljeskellut kotisuolla. Viime vuoden puolella paikkakuntamme luonnonsuojelijat ja liikuntalautakunta yhteistoimin rakensivat pitkospuut suolle peurojen ja kauriiden polun päälle. Koko matkan suon laitaan eli sille suojaisalle vyöhykkeelle, missä peurat, kauriit ja muutkin eläimet, myös linnut, pääosin liikkuvat. Nyt nuo eläinparat poukkoilevat miten sattuu, kun sitä omaa tuttua polkua ei enää ole.
Eikö noita pitkospuita olisi voinut laittaa eri kohtaan, jos ne pakko on sinne suolle väkästää.
Ne tuntuvat muutenkin aivan turhilta ja näyttävät rumilta. Ei sinne suolle ole yhtään enempää ihmisiä mennyt kuin ennenkään. Ja kyllä olen sitä mieltä, että jos joku suolle haluaa, menee hän sinne ilman pitkospuitakin. Ainakin minä. Minua ei sieltä pois saa ennenkuin tulen liikuntakyvyttömäksi.
Olisin jotenkin ymmärtänyt, jos nuo pitkospuut olisilaitettu menemään suon yli, koska suo on keskeltä aivan hetteikköä ja lampia täynnä. Siellä ei ainakaan kokematon kulkija osaisi liikkua ilman pitkospuita. Suo on aivan oma elementtinsä. Se pitää tuntea.
