Terve pitkästä aikaa!
kuinkas täällä hurisee?
Näyttäisi ”pönttö” muuttuneen lintupainotteisesta enemmän arkiasioihin.
Turistaan kuin tutut kadulla kohdatessa..
Tämä on varmasti monelle tärkeä ”henkireikä”, ikään kuin eräänlainen jokapäiväinen ”kahvikupponen” omassa porukassa. Hyvä niin ja ”pönttöhän” on juuri sellainen, kuin sen käyttäjät ovat.
Itse ainakin olen ihan pönttö tai ainakin pönttöhullu, mutta en hullu, tai…olkoon.
Istun kannon nokassa paikallani. En liiku, vaan tuijotan kuin mieletön edessäni olevaan pisteeseen jota en kuitenkaan tiedosta. Tuijottaessani näen hämärästi vain jotain epäselviä hahmoja. Ajatukseni harhailevat jossakin kaukana.
Havahdun... jaa sisiliskohan se siinä. Pieniä olemme kumpikin täällä.
Olemme äiti maan kyydissä matkalla jossain universumin äärettömyydessä ja vaikka emme itse liiku on vauhti silti huimaavaa.
Siitä kun viimeksi tänne kirjoittelin olemme matkanneet halki avaruuden, jos emme valovuosia, niin vuosia varmaankin, en muista.
On ollut hyviä hetkiä ja välillä vähemmän, niin kuin ihmiselossa yleensä.
Päällisin puolin kuitenkin mukavaa on pidellyt.
Nyt on kesä parhaimmillaan ja siitä on lupa nauttia. Tai no, eihän siihen muita lupia tarvita kuin oma lupa kultakin itseltään ja ei kun menoksi kohti kesän ketoja, korkeita metsiä ja sinisiä selkiä.
Siellä ne odottavat kuulijaansa ja katsojaansa, siis meitä jokaista.
Nyt on meidän hetkemme ja vuoromme kulkea ja ihmetellä suuressa luonnonkierrossa. Niin ovat tehneet sukupolvet ennen meitä ja niin varmaan myös meidän jälkeemme tulevat tekemään. On tartuttava aikaan nyt ja huomenna ja joka päivä, niin kauan kuin voimia ja kokemisen riemua riittää. Verkot on viritetty pyytämään suuria saaliita, unohtumattomia hetkiä luonnossa.
Näihin aikoihin kesän kääntyessä hiljalleen kohti syksyä koen joka kesä uudelleen saman.
Olen lähtenyt jo varhain aamulla liikkeelle, vähän kuin salaa, saadakseni olla yksin. Olen tutulla ”omalla” järvelläni ja on aivan tyyntä ja hiljaista ja kevyt usva pyyhkii kaiken kahdentavaa järven peilipintaa. Olen tullut veden äärelle tarkoituksella juuri nyt ja ilman kiirettä. Auringon ottaessa korkeutta se lämmittää jo mukavasti.
Odottelen, olo on raukea ja…silloin, jostakin usvan takaa se kuuluu… kuikan huuto. Se sivaltaa kuin keihäs läpi rinnan. Henkeä salpaa ja vedän syvään henkeä ja olen pakahtua onnesta.
Tätä hetkeä olen odottanut ja kaivannutkin jo. Oloni on yhtäaikaa sekä surullinen, että onnellinen. Kuinka yksi lintu voikaan saada aikaiseksi tuollaisen tunteenpalon. Kuikan äänessä on jotain alkukantaista ja käsittämätöntä.
Ehkä siinä on heimomme veren perintönä saatua, ilon kokemista tavallamme, yksin sisimmässämme ja olen siitä ylpeä.
Hannu
Kirjoittaja
Aihe: Joku kävi kuussa, mutta minä matkaan halki universumin (Luettu 288 kertaa)