Harrastan yksinpuhelua (miltei).
Mutta nyt on pakko jonnekin purkautua. Tänään tuntui kuin maailmani olisi romahtanut.
Eilen jo sain tosi kurjia uutisia. Eli mieliala jo herkillä tänään.
Kello yhden maissa vein Onnia tyttären puolelle (hän pakkasi roinaa siirtolavalle) . Viimeisiä kertoja ikinä elämässäni.
Hän on muuttamassa. Postikin jo osoitettu ensi viikosta uuteen osoitteeseen. Onnille sanoin aina että mennään Tiinalle.
Onni heti pinkoi tyttären ovelle.
No, meitä saattamaan taas tuli meidän ihana rohkelikko. Kuusiaidasta lennähti matkaamme. Odotti pihatuomessa ja kun lähdin
Ystäväkerhon ruokailuun, lennähti takaisin kuusiaitaan.
Kun sitten istuin siellä ruokapöydässä, soi puhelin. Tyttärentytär soitti ja kysyi missä olen. Kerroin. Hän itkuisella äänellä sanoi että voi,
mustarastas oli lentänyt heidän ulkovarastonsa pikkiriikkiseen ikkunaan.
Makasi vaikeasti hengittäen. Hän kysyi minulta mitä hän tekee. Neuvoin laittamaan johonkin pahvilaatikkoon.
Minulta meni ruokahalu. En edes osannut keskittyä keskusteluihin. Oli vain kiire kotiin.
Kotiin tullessa minun ihana rohkelikkoni makasi hengettömänä, niin kauniina, pahvilaatokossa rapuilla.
Otin pikkuisen, käärin pehmeään paperiin, laitoin muovipussiin ja meidän ulkovarastoon katosta roikkumaan. Ettei kukaa/mikään pääse koskemaan pikkuiseen.
Sitten olenkin itkenyt niin että Onnillakin on ihan hätä. Piipittää ja nuolee ja lohduttaa.
Kun välillä tuntuu kuin en vaan jaksa näitä menetyksiä.
Varmasti suurin osa ihmisistä ajattelee että olen ihan höpö. Ja sitten kai olen. Mutta surulleni ja aidolle menetyksen tunteelleni en voi mitään.
Ihmettelen miksi tämä lensi siihen tosi pieneen ikkunaan ja törmäsi vauhdilla ! ? Tosin siinä kuusiaidan reunalla oli tänä aamuna tapettu ja syöty keltasirkku. Haukka siis taas maisemissa. Olisiko sitten haukkaa paennut. En tiedä.
Mutta suru puserossa. Elämänilo hakusessa.
Kirjoittaja
Aihe: Pihapiirin lintu-uutisia (Luettu 69495 kertaa)