Pönttöfoorumi
Keskustelualueet => Vapaa keskustelu => Aiheen aloitti: Marjuli - 12.03.08 - klo:16:02
-
On se vaan niin, että omat lapset ovat aina lapsia, vaikka olisivat kuinka vanhoja. Näin kertoi minulle jo oma mummini aikoinaan, kun äitini sairasti ja lopulta kuolikin. Mummi oli huolissaan ja surullinen.
Niinhän sitä sanotaan, että: Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet.
Nyt on minun mieleni maassa, kun aikuinen kuopus-tyttäreni on suruinen. [:´(]
Eilen hänen poikaystävänsä ilmoitti hänelle, että haluaa erota. He olivat vasta hiljattain muuttaneet yhteen asumaan. Yhdessä he ovat olleet jo ainakin 7 vuotta. Nyt kuopukselta romahti maailma ja hän on hyvin väsynyt, eikä halua nousta sängystä. Vetää vain peiton korvilleen, eikä halua keskustella kenenkään kanssa.
Kävin hänen luonaan tänään. Ei puhua pukahtanut. Pyysin hänen isäänsäkin paikalle. Yhdessä me yritimme piristää häntä ja lopulta me molemmat itkimme, isi ja äiti.
Onko teillä muilla äideillä kokemusta tällaisesta? Miten voimme auttaa tyttöä pääsemään läpi tämän kauden, ettei hän täysin vajoa?
-
Otan osaa suruunne. [:´(] [:1]
Mielestäni toi on asia, joka paranee ajan myötä, eikä siinä paljoa ulkopuolisten sanat auta.
Ihanaa, kun olette antaneet ymmärtää, että olette läsnä, kun tyttärenne teitä tarvitsee.
Vähän samoja kokemuksia täälläkin oli. Ja kippeetä teki kovasti. Poika oli miun makkuun, niin se lisäs vielä mun tuskaan.
Nopeesti tyttäreni tuli sinuks eron kanssa.
Teillä on asia vähän vakavammalla mallilla, kun yhteen jo muuttivat.
Ainoa lohtu taitaa olla, et joku mättää pojan ajatusmaailmassa, kun nuin pian halus lähteä pesästä.
Jaksamista teille kaikille. [:-)]
-
Aivan varmasti äiti elää lapsensa "kanssa" koko ikänsä, kokemusta on monenlaisista ilon ja surun hetkistä ! Varmaan on tärkeää olla juuri suuren surun hetkellä käytettävissä, ettei oikea masennus vedä mukaansa.
-
Kiitos Kaarin sanoistasi. [:37]
Niinhän se on, että aika parantaa haavat, eikä siihen meikäläisen sanomiset vaikuta.
Ongelmana on, että se poika siellä odottelee, että kuopus lähtee pois asunnosta. Asunto on hänen vanhempiensa omistama ja he ovat siellä vuokralla. Muuttolaatikoita ei ole vielä kaikkia edes purettu.
Masentuu sitä vähemmästäkin.
-
Eihän siinä varmasti äiti tai isä oikein muuta voi tehdä kun yrittää lohduttaa ja jutella, ja sillä tavalla lastaan tukea. Jätetyksi tuleminen on rankka kokemus ihan kenelle vaan, saati sitten nuorelle ihmiselle jos vielä on eka kerta. Kunhan pahin järkytys on ohi ja suurimmat itkut itketty, niin sitten täytyy vaan yrittää tsempata tyttöä liikkeelle, onneksi on kevät ja kesä tulossa. Mutta surukin täytyy tietysti saada rauhassa surra pois.
Voimahaleja Marjulille ja toivottavasti tyttäresi taas pian uskoo tulevaisuuteen. [:30]
-
Kiitos Jaskalle ja Tiinalle myös. [:37]
-
Minullekin tuo ahdistus, suru ja voimattomuus niin tuttua.
Meillä vielä vakavampaa. Kun oli jo lapsiakin kun ero tuli.
Miniä löysi toisen.
Pojalle oli kova isku.
Varmaan koko elämänsä aikana hän ei soitellut niin usein minulle
ja minä hänelle kuin silloin.
Kyllä sitä tuli itkuja itkettyä toisen puolesta ja öitä valvottua.
Mutta kuten jo mainittiinkin, aika parantaa haavat.
Sitä on vaan ihan turha mennä silloin sanomaan. Se on silloin pelkkiä
sanoja.
Nyt on kaikki hyvin. Lapset saavat olla miltei joka päivä isänsä luona.
Hän vie heitä harkkoihin ja harrastuksiin.
Entisen miniäni (ihana ihminen), hänen uuden miehensä ja poikani
välit ovat uskomattoman hyvät.
Marjuli, se että tyttäresi tietää että sinä ja isänsä olette olemassa
ja tarvittaessa häntä tuette, auttaa aivan varmasti siellä alitajunnassa
vaikka ei sitä aina surun keskellä muistaisikaan .
-
Rankassa tilanteessa on Marjulin tytär. Ja jos vasta eilen tapahtunut, niin shokki on suurimmillaan just nyt. [:-(] Sanat ei paljon auta. Tieto, että vanhemmat ovat olemassa ja tukena, auttaa, niinkuin muutkin ovat sanoneet. Hän joutuu itse oman surunsa suremaan. Kyllä se tilanne aikaa myöten korjaantuu, mutta just nyt on pahimmat ajat ja hetket. [:-(]
Ei ihme, että hän on puhumaton. Sekin on (tarpeellinen) suojautumiskeino, puhuminen tekee liian kipeää.
Täytyy vaan huolehtia, ettei masennus hiivi liian syväksi. Sitä voitte sivussa vähän seurailla. Voimia Marjulille ja voimia tyttärelle. [:30]
-
Kiitos -muru- ja Sus sanoistanne. [:1]
Voimaton on oloni, mutta tyttären täytyy tämä itse käydä läpi.
"Tulee vahvempi paikka."
Itse olen usein kokenut, että kaikessa kurjassa on aina uuden alku. Toivotaan, että tässäkin tapauksessa. [BYE]
-
Voi Marjuli! Ymmärrän sinua niin hyvin.
Tuossa jo edellä tulikin se oikeastaan ainoa asia, minkä voi tehdä: olla läsnä
ja valmiina kuuntelemaan, kun tulee puhumisen tarve.
Aika varmaankin auttaa, toivotaan niin.
-
Kuulevia korvia Marjulille ja sopivia sanoja,
joskus tosin on ihan hyvä vain olla lähellä/tavoitettavissa.
Tärkeintä on tunne tyttärellesi, ettei hän ole yksin ja aina voi tavoittaa kuuntelevan aikuisen, vanhempansa!
Uuden kodin löytäminen on nyt myös tärkeä vaihe.
Ja mekin olemme täällä Sinulle tukijoina, myötäeläjinä...Marjuli!
-
Marjuli, tyttärelläsi on nyt todella vaikeat ajat, mutta hyvä että te vanhemmat olette olemassa ja tukena tarvittaessa. Pelkkä tietoisuus siitä, että joku kuuntelee ja ymmärtää, varmasti auttaa jatkossa, kun tätä ikävää asiaa käydään läpi.
Paljon voimahaleja teille ja jaksamista jatkossakin... [:1]
-
Marjuli, sinulla on aivan sama murhe kuin minulla, ainoa ero on että, päätös on heillä yhteinen, mutta koskee kovin molempiin.
Tyttäreni seurustelu/yhdessä asuminen, vaikka nuori onkin, on kestänyt 6 vuotta. Tästä kaikesta toipuminen vie aikaa.
Sinun tapauksessa tai siis tyttäresi, on tuki ja läsnäolo tärkeintä, vanhempien ja onko hänellä ystäviä lähelle, mutta joskus on turvauduttava ammattiauttajaan, että toipuminen voisi alkaa. Joskus sitä voi vaan mennä tilanne niin solmuun ettei narunpäätä purkamiseen löydy ilman apua.
Tyttäreni on käynyt läpi eroasiaa uskomattomalla tavalla nuoreksi, sanoinkin hänelle, että minä en hänen iässään osannut käsitellä asiaa noin järjevästi.
Toivon että tyttäresi löytää sen narun pään ja huomaa, että siellä toisessa päässä on jotain uutta, naru voi olla pitkä tai lyhyt, jokaisella erinlainen.
Tässä nyt tuli julki minun apea olonikin tässä lähiaikana. Tyttäreni kaverikin on minulle rakas, mutta ei ehkä olekaan se oikea tyttärelleni, eikä tyttäreni hänelle.
[:1]
-
Marjulille tsemppiä ja tietysti tyttärelle myös. Kyllä äidin sydämeen sattuu, jos omille lapsille murheita tulee...oli ne lapset minkä ikäisiä vaan.
Kun lapset aikuistuu/täysi-ikäistyys on ne murheet erilaiset kun vielä lapset oli leikki-ikäisiä tai pieniä koululaisia. Nyt ne huolet on lähinnä sitä miten ne siivet kantavat, kun kouluttaudutaan, itsenäistytään, seurustellaan ja ehkä perustetaan perhe. Irti pitää päästää ja vain toivoa, että ne siivet kantaa..huoli, miten se oma lapsi pärjää kun tulee vastoinkäymisiä - ja niitä tulee - se kuuluu elämään, siinä kuin ilo ja onnistuminenkin.
Ymmärrän kyllä tunteen, sillä jokainen meistä on itsekin ollut nuori ja aikuistuva ja monen moista mahtuu elämään. Enemmän tai vähemmän.
Marjulin kirjoitus kosketti myös, siksi koska omat poikani ovat kuin pesästään poispyrkivät linnunpoikaset. (Miten hyvin tähän aiheeseen sopiikaan vertaukset siivekkäisiin ystäviin.. :-)))
Juuri hyvästelin ja äidin ohjein saattelin keskimmäisen poikani matkaan, kun oli lähdössä jalkapalloleirille Ruotsin puolelle.... [:-I] ja sitten tulin koneelle ja löysin heti otsikon äidin murheet.. [:-I]
Itse myös muistan, kun lähdin suhteesta (vaikka itse lähdin, oli pettymys valtava)tarvitsin juuri sitä aikaa. Muuttolaatikkoni makasi kohtalaisen kauan lattialla, kun en toimertunut niitä purkamaan.
Piti vain kelata asioita. Tärkeää oli ymmärrys ystäviltä (kaikilta sitä ei saanut...) ja vanhemmilta.
Että olivat läsnä, tukena ja käytännön apuna - tarvittaessa.
Eikä missään nimessä sättiminen tai syyttely; ei sitä jätettyä tai jättäjää...
En usko, että se on helppoa kummallekaan yleensä. Se on aina surullista, kun rakkaus tavallaan loppuu. Kuin pieni kuolema, mutta kuitenkin uuden vaiheen alku. Tärkeää olisi, että osapuolet olisivat puhuneet kahden kesken, miksi näin kävi, ettei jäisi ainakaan turhia kysymyksiä.
Itse se ero on tosiaan käytävä läpi ja jokainen vielä omalla tavallaan. Puhuminen yleensä auttaa jossain vaiheessa; oli se sitten oma äiti, ystävä tai ammattiauttaja.
Hyvä tietysti tarkkailla tyttären pärjäämistä ja olla "läsnä". Puhumisen aika on varmaan myöhemmin..
Onneksi naiset puhuu paremmin; kiroaa ja poraa myös[:-)] Pojat on vähän hankalampia ja ihan oikeasti äitinä murehdin jo etukäteen, miten nuo omani kestäisivät moiset karikot...mutta nyt on vaan oltava taustalla ja tukena ja toivottava, että elämänevästykset olisivat olleet sellaiset, että kolhuja kestäisivät...
Nyt vaan tarvitaan aikaa ja tietysti käytännön asiat kuntoon.
Luota äidin vaistoon! Pärjäile! [:30]
-
Marjuli, nyt vaan tuntosarvet pystyyn, että kehittyykö tilanne pahemmaksi eli varsinaiseksi masennukseksi, koska silloin tarvitaan nopeaa ammattiapua. [:-(]
Mutta muutama päivä sängyssä maaten ja itkien [:´((] ei vielä ole vaaran merkki.
Sä varmaan tunnet tyttäresi ja tiedät, missä mennään!
Tsemppiä!!!!
-
Suuret kiitokset kirjoituksistanne ja myötäelämisestä. [:1]
Olen pyytänyt tytärtäni tulemaan tänne meille muutamaksi päiväksi. Lupasin olla hiljaa enkä puhua asiasta ollenkaan. Hän sanoi, ettei usko siihen. Se oli jo hyvä merkki, että hän vähän sättii minua.
Tänään tuli poikani Oxfordista Suomeen kuin taivaan lahjana! Kerroin tilanteen ja hän kiiruhti pikkusiskonsa luo. Soitin sinne hetki sitten ja kuulosti siltä, että tilanne on vähän rauhoittunut. Ainakin tytär oli pystyssä ja juttelikin minulle. Isoveli sai ihmeitä aikaan!
Olen pienestä pitäen korostanut kaikille kolmelle lapselleni, että pysykää aina kavereina keskenänne. Auttakaa toinen toisianne pulassa. Niin he näyttävät tekevänkin. (Itselläni oli kovin tulehtuneet välit yhden siskoni kanssa. Siksi varmaan olen ylikorostanut tätä sisarrakkautta.)
Huomenna menen kuskaamaan tyttären entiseen kämppäänsä takaisin. Onneksi sitä ei keretty vielä myydä.
Aika parantaa haavat, mutta ei sanota sitä nyt ääneen. Se huomataan vasta myöhemmin.
Kiitos teille pönttökaverit!
-
Tsemppiä Marjuli! [:30]
-
Voiii...miten tuleekaan mieleeni kuusi vuotta tapahtunut asia, silloin tyttäreni maailma romahti täysin, kuten myöskin hänen lastensa...miun kullan-nuppuset.. [:´(]
Silloin tapahtui pahin mahdollinen, mitä koskaan en haluaisi kenenkään kokevan, tyttäreni mies, lasten Isä (35v)pahoinpideltiin ja hän menehtyi seuraavana päivänä, mie luulin et miun maalima romahtaa, mutta, tytär ja lapset kaipaavat nyt tukea ja paljon miulta ja papparaiselta...välillä tuntui, et mistä mie voimii saan...rukoilin, pyysin apua ylhäältä, tunsin itseni niin pieneksi, olimme papparaisen kanssa kuin umpiossa.
Jotenkin tunnelin päästä alkoi näkymään valoa, tosin kaukaa..lapset olivat luonamme 9kk..äiti kävi terapiassa, hänen psyykkeensä meni nollaan, täytyy vaan ihmetellä lapsosii, kuinka reippaita he olivat, papparainen auttoi läksyissä...
Ja se, mikä oli ihmeellistä, tyttö on ollut aina kova piirtämään, ihmettelin hänen piirroksiaan, kaikissa oli maisema ja aurinko, jonka päällä oli musta pilvi..kehoitin häntä jatkamaan piirtelyä...aikaa meni, mtta, pilvi alkoi pikkuhiljaa väistymään, maisema oli aina sama...pikkune poika oli hiljainen ja sulkeutunut, nyt reipas,.......
Sitä samaa en toivoisi kellekkään....mutta, se valo tunnelista on putkahtanut täyteen loistoon...tällä hetkellä kaikki on hyvin,,,,, [:-)]...tyttären tytär on lukiossa ja pärjää todella hyvin, poika on saanut oppimishalunsa takaisin...kiitän luojaa jotta tuo kaikki on takana...... [:45]
Kirjoitettu stönölässä klo 21.54
mummeli
-
Voi kun oli hyvä kuulla mummelin selviytymistarina. Hirveä alku, mutta mummelin ja papparaisen voimalla päästiin hyviin tuloksiin. Yläkerran herrallakin taisi olla sormensa pelissä.
Kiitos mummelille. [:45]
-
Voimahaleja Marjulille [:30]
-
Tsemppiä Marjuli ja voimahaleja! [:30]
-
[:1] [:1] Jaksamista!
-
Hei Marjuli!
Tyttösi näyttää olevan samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Kun luin jutun, pillahdin samantien itkuun.
Tällä hetkellä asun entisen poikaystävän kanssa vielä yhdessä, olen muuttamassa takaisin kotikaupunkiin jossakin vaiheessa.
Olo on tälläkin hetkellä aivan järkyttävä, henkisesti ja fyysisesti. Olen vieläkin sairaslomalla sitkeän influenssan takia. Paluu töihin maanantaina pelottaa ja ahdistaa. Haluaisin vaan olla omissa oloissani.
Ehkä tämä kaikki jossain vaiheessa helpottaa. Tällä hetkellä olen niin hirveän väsynyt etten löydä enempää sanoja [:´(]
-
Jaksamista ja halauksia myös Sparrowille. [:30] Kyllä elämä joskus kohtelee meitä ihmisiä kovin kourin. [:-(]
-
Sparrowille täältäkin halaus ja voimatoivotuksia. [:1]
-
Jaksamista Sparrowille! [:1] [:1]
-
Kiitos teille myötätunnosta [:37]
-
Saattaa vaikuttaa kliseeltä, mutta kyllä aika parantaa haavat. [:1] Tsemppiä! [:-)]
-
Hei Marjuli!
Tyttösi näyttää olevan samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Kun luin jutun, pillahdin samantien itkuun.
Tällä hetkellä asun entisen poikaystävän kanssa vielä yhdessä, olen muuttamassa takaisin kotikaupunkiin jossakin vaiheessa.
Olo on tälläkin hetkellä aivan järkyttävä, henkisesti ja fyysisesti.
Tuo on kaikkein vaikein vaihe, kun vielä joutuu asumaan yhdessä. Tsemppiä! [:1]
-
Se ainakin selvisi viikonvaihteen ohjelmasta, että mitään esteitä ei ole ottelun seurannalle täällä
Etkö pyydä "Airia" enää lauantaisin kylään, kun se häiritsee hätrikkaamista???
[:-DD]
Ensimmäiset treffit pariin kolmeen vuoteen, käyttäydytty kunnolla ja toinen osapuoli kehui jopa jälkeenpäin sunnuntaina illalla kun pääsi kotiin että olin mukana ja kivaa oli viikonloppuna, piti luonnosta ja liikunnasta jne...
Tänään sitten posti että ollaankin liian erilaisia eikä varmastikaan tulisi mitään "meidän jutusta", ei naurata mutta pientähän tämä on kun edellisiä juttuja lukee
-
Jaaha, tästä tulikin parisuhdepalsta, ei sovi mun murheille...Mutta sanotaan, että niitä on ja on ollut jo noin 10 vuoden ajan vaihtelevasti. Kerron sitten, kun jotain selviää taas kerran.
Tsemppiä teille kaikille,jotka olette kertoilleet murheistanne ! [:1] En yhtään tarkoita niitä vähätellä.
-
Jarmo, aina se on helpompaa kun sen huomaa
mahdollisimman ajoissa. Eipä ehdi turhaan kiintyä.
-
Jaskalle ja Jarmolle tsemppiä [:1] [:1]
-
Tsemppiä ja jaksamisia Sparrowille, Jaskalle ja Jarmolle, elämä on aina joskus välillä vaikeaa ....... [:1] [:1] [:1]
-
Kaikkein kamalimpia on ne erot, joissa on osallisina pieniä lapsia. Seuraan muutamaa parisuhde/perhe-palstaa ja nytkin yhden nuoren naisen selviytymistarinaa. Mies jätti sen toisen naisen takia. Nuorempi lapsi oli silloin 1kk ikäinen. Just tilanteessa, kun sitä puolison tukea tarvisi kaikkein eniten. [:-/] [:´((]
-
Kummitytön perheenisä, kunnollinen sellainen siihen asti, jätti 3 teini-ikäistä ja vähän vanhempaa lasta äidin kanssa ilman etukäteisvaroitusta. Nuorimmainen, murrosikäinen poika oirehti pahimmin... [:´(]
-
Voi, jaksamista teille kaikille ja oikein lämpöiset halit ihan jokaiselle [:1]
-
Kummitytön perheenisä, kunnollinen sellainen siihen asti, jätti 3 teini-ikäistä ja vähän vanhempaa lasta äidin kanssa ilman etukäteisvaroitusta. Nuorimmainen, murrosikäinen poika oirehti pahimmin... [:´(]
Niin, tällaisesta on omakohtaistakin kokemusta. Mutta niinkuin sanottu aikaisemminkin: aika parantaa haavat. [:5]
Tsemppiä teille kaikille näiden ongelmien parissa. Meidän tyttö selviytyy. Etsimme kovasti asuntoa ja ensi kuun lopussa lähdemme yhdessä matkalle Oxfordiin isoa veljeä tapaamaan. Hän päätti sitten vielä jatkaa matkaa sieltä yksin Espanjaan. Vähän hirvittää, mutta tyttö on selviytyjätyyppiä. Tärkeintä minusta juuri nyt on, että hän ei märehdi yksikseen näitä asioita, vaan ottaa itse yhteyttä meihin muihin. Tietysti pidän antennit pystyssä ja tarkkailen tilannetta.
-
Hyvältä kuullostaa Marjulin tyttären elo. [:-)] [:5]
-
Tytön ero kihlatustaan oli minulle todella raskas, tykkäsin pojasta ja oli osa perhettä.
Itkin varmaan enemmän ja kauemmin kuin tyttäreni,
noo meikä nyt parkuu muutenkin usein ja pienemmistäkin asioista.
Aika parantaa haavat vaan pirun kipeetä se tekee [:´(]
Pahinta kai olisi jos tulee pelko rakastua, kuten epäilen tapahtuneen.
-
Äidin murheista suurin taitaa olla se kuin oma lapsi kuolee tapaturmaisesti.
Poikani ikä 25 vuotta oli kadoksissa 6 kuukautta, ja häntä löydettiin hukkuneena.
En ole vieläkään päässyt surustani eroon vaikka aikaa on kulunut jo pari vuotta. [:´(]
-
Varmasti tuollainen suru palaa mieleen vielä pitkän aikaa.
Otan osaa suruusi, AnnMC. [:1]
Ite menetin raskausmyrkytyksen yhteydessä 8kk ikäisen pojan. Vaikka ei elossa syntynyt, niin n. seitsemän vuoden ajan syntymäpäivänään heräsin yöunilta kuolinaikaan ja olin toistaitoinen. [:´(]
-
Otan osaa suruusi Kaarin. [:1]
-
[:30] [:30] [:1] [:1]
-
AnnMC, on sinulla ollut hirveä puolivuotinen epätietoisuudessa ja suuri suru sen jälkeen. Ei kai tuollaisesta surusta koskaan pääse, toivottavasti sen kanssa kuitenkin joskus jotenkin oppii elämään?
Kaarin, niin sitä vaan luo tiukat siteet syntymättömään, sydämensä alla kasvattamaansa. Ei semmoista ikinä unohda, omaansa.
Teille molemmille isot rutistukset ja paijaukset [:30] [:1]
-
AnnMc, selviääkö tuosta surusta ikinä, pahin mahdollinen [:1] [:30]
Samoin Kaarin [:1]
-
Kaksi vuotta on lyhyt aika tuohon, mitä AnnMC on kokenut. Lämmin osanotto. [:1]
Kaarinilla ollut rankka kokemus myös. Erikoista nuo sinun heräämiset... [:1]
-
Jaksamista ja voimia molemmille, sekä AnnMC:lle, että Kaarinille [:1] [:1]
-
Paljon tsemppiä ja jaksamista AnnMC:lle ja Kaarinille! [:30] [:30] [:1] [:1]
-
Totta, suurin murhe on kun oma lapsi kuolee. Syntymätönkin on jo oma lapsi. Ullu niin kauniisti sanoi: ...sydämensä alla kasvattamaansa. Ei semmoista ikinä unohda, omaansa.
Otan osaa AnnMC. Sinulla on ollut todella rankkaa. Toivottavasti kauniit muistot pojastasi parantavat tuskan. [:1]
Kaarinille myös haleja ja rutistuksia. [:1]
-
[:1] Kaarin ja AnnMC [:1]
-
Kiitos Marjuli kauniista sanoista,ne lohduttavat todella paljon.
[:-)]
-
Kaarin ja AnnMC, teillä molemmilla on ollut surulliset tapahtumat ja tosi rankkaa, lohdutus haleja molemmille [:1] [:1] [:30] [:30]
-
Juttelin aamulla lääkärini kanssa puolison menettämisestä. Totesimme, että se voi viedä vaikka kuinka kauan siitä selviäminen. Jotkut eivät selviä koskaan.
Mutta kyllä siitä normaalisti selvitään. Ajan kanssa
-------------------
Mutta yksi, josta ei varmasti selviä koskaan, on oman lapsen menettäminen. Uskon näin, siitä ei voi selvitä koskaan.
-
Juttelin aamulla lääkärini kanssa puolison menettämisestä. Totesimme, että se voi viedä vaikka kuinka kauan siitä selviäminen. Jotkut eivät selviä koskaan.
Kun minun isäni kuoli, niin äitini ei mielestäni selvinnyt siitä koskaan. Ihankuin äidin persoonallisuuskin olisi muuttunut ihan toiseksi ja isän sairaus ja kuolema oli muka "jonkun" syy. [:-(]
-
Kun en oo äiti, ei ole murheita. Kun on olemassa äiti (vanha) on murheita, täytti juuri 83 ja kunto ei ole ihan niin hyvä enää, kuinka voisikaan?
Isä 85, syksyllä 86 ja alamäkee menossa lujaa. Ovat kuitenkin kotona vielä härkäpäisesti. Äiti tosin ei tahtoisi enää olla kotona mutta isä haluaa. Aika kuluu ja näyttää mihin suunta on noissa asioissa. Mä kun olen mummun kasvattama niin äiti ja isä ovat oikeastaan mulle kuin setä ja täti.
-
Mulla on tuttu jolla on ihan pikkuinen vauva, syntynyt vähän aikaa sitten. Sillä on jokin sairaus en tiedä mikä, mutta hän on menossa "nukkumaan", saattaa olla ihan lähiaikoina. Vanhemmille ja sukulaisille sekä ystäville surua ja ikävää jo nyt, sekä tulossa vielä enemmän [:-(] Itse en tunne perhettä kovin hyvin mutta sanoja ja ajatuksia vaihdellaan kun jolloinkin nähdään. Olisi ollut ja on - vielä - äidille kolmas lapsi.
-
Äidin murheista suurin taitaa olla se kuin oma lapsi kuolee tapaturmaisesti.
Poikani ikä 25 vuotta oli kadoksissa 6 kuukautta, ja häntä löydettiin hukkuneena.
En ole vieläkään päässyt surustani eroon vaikka aikaa on kulunut jo pari vuotta. [:´(]
Pari vuotta on hyvin lyhyt aika..... ja surra saa ja pitääkin käydä läpi kaikki tunteet. Jaksamista. [:1]
-
Varmasti tuollainen suru palaa mieleen vielä pitkän aikaa.
Otan osaa suruusi, AnnMC. [:1]
Ite menetin raskausmyrkytyksen yhteydessä 8kk ikäisen pojan. Vaikka ei elossa syntynyt, niin n. seitsemän vuoden ajan syntymäpäivänään heräsin yöunilta kuolinaikaan ja olin toistaitoinen. [:´(]
Noi on tapahtumia joita kantaa koko elämänsä läpi. Aluksi suru ei tahdo väistyä mutta aikanaan sen kanssa tulee toimeen. Kaarinillekin [:1]
-
Se on kyllä totista totta että suru ei välttämättä koskaan katoaa, mutta sen kanssa oppii kyllä elämään. [:-)]
Niin kuin on minulle käynyt että suren aina silloin poikani kun on joulu ja pääsiäinen koska hän tuli silloin aina käymään meillä kotona. [:´(]