Pönttöfoorumi
Keskustelualueet => Muu luonto => Aiheen aloitti: Hannu - 02.08.09 - klo:21:41
-
Terve pitkästä aikaa!
kuinkas täällä hurisee?
Näyttäisi ”pönttö” muuttuneen lintupainotteisesta enemmän arkiasioihin.
Turistaan kuin tutut kadulla kohdatessa..
Tämä on varmasti monelle tärkeä ”henkireikä”, ikään kuin eräänlainen jokapäiväinen ”kahvikupponen” omassa porukassa. Hyvä niin ja ”pönttöhän” on juuri sellainen, kuin sen käyttäjät ovat.
Itse ainakin olen ihan pönttö tai ainakin pönttöhullu, mutta en hullu, tai…olkoon.
Istun kannon nokassa paikallani. En liiku, vaan tuijotan kuin mieletön edessäni olevaan pisteeseen jota en kuitenkaan tiedosta. Tuijottaessani näen hämärästi vain jotain epäselviä hahmoja. Ajatukseni harhailevat jossakin kaukana.
Havahdun... jaa sisiliskohan se siinä. Pieniä olemme kumpikin täällä.
Olemme äiti maan kyydissä matkalla jossain universumin äärettömyydessä ja vaikka emme itse liiku on vauhti silti huimaavaa.
Siitä kun viimeksi tänne kirjoittelin olemme matkanneet halki avaruuden, jos emme valovuosia, niin vuosia varmaankin, en muista.
On ollut hyviä hetkiä ja välillä vähemmän, niin kuin ihmiselossa yleensä.
Päällisin puolin kuitenkin mukavaa on pidellyt.
Nyt on kesä parhaimmillaan ja siitä on lupa nauttia. Tai no, eihän siihen muita lupia tarvita kuin oma lupa kultakin itseltään ja ei kun menoksi kohti kesän ketoja, korkeita metsiä ja sinisiä selkiä.
Siellä ne odottavat kuulijaansa ja katsojaansa, siis meitä jokaista.
Nyt on meidän hetkemme ja vuoromme kulkea ja ihmetellä suuressa luonnonkierrossa. Niin ovat tehneet sukupolvet ennen meitä ja niin varmaan myös meidän jälkeemme tulevat tekemään. On tartuttava aikaan nyt ja huomenna ja joka päivä, niin kauan kuin voimia ja kokemisen riemua riittää. Verkot on viritetty pyytämään suuria saaliita, unohtumattomia hetkiä luonnossa.
Näihin aikoihin kesän kääntyessä hiljalleen kohti syksyä koen joka kesä uudelleen saman.
Olen lähtenyt jo varhain aamulla liikkeelle, vähän kuin salaa, saadakseni olla yksin. Olen tutulla ”omalla” järvelläni ja on aivan tyyntä ja hiljaista ja kevyt usva pyyhkii kaiken kahdentavaa järven peilipintaa. Olen tullut veden äärelle tarkoituksella juuri nyt ja ilman kiirettä. Auringon ottaessa korkeutta se lämmittää jo mukavasti.
Odottelen, olo on raukea ja…silloin, jostakin usvan takaa se kuuluu… kuikan huuto. Se sivaltaa kuin keihäs läpi rinnan. Henkeä salpaa ja vedän syvään henkeä ja olen pakahtua onnesta.
Tätä hetkeä olen odottanut ja kaivannutkin jo. Oloni on yhtäaikaa sekä surullinen, että onnellinen. Kuinka yksi lintu voikaan saada aikaiseksi tuollaisen tunteenpalon. Kuikan äänessä on jotain alkukantaista ja käsittämätöntä.
Ehkä siinä on heimomme veren perintönä saatua, ilon kokemista tavallamme, yksin sisimmässämme ja olen siitä ylpeä.
Hannu
-
Tervetuloa taas Hannu [:-)] Hienoja tuntemuksia heti ensimmäiseen viestiin...
-
Kaunista [:-)] [:-)] - Mukava huomata, että Hannu ei ollut aivan pönttölää unohtanut
-
Mukava tutustua! Ehkä olet ollut aiemmin kuin minä olen liittynyt, ei muistu mieleen.
Kirjoittamasi elämys on tuttua. Joka kerta se kuikan huuto sävähdyttää, tai vaikkapa joutsenen keväinen tai syksyinen kaklatus.
Carpe diem! Juuri näin, tartu hetkeen. Luonto tarjoaa elämyksiä, hetkiä, pienen onnen murusia, kun vain osaa niitä ottaa.
Tänä aamuna menin järvelle kuuden kieppeillä, asetin teltan rannalle ja istuin oviaukkoon katselemaan härkälintujen touhuja. Siinä samalla aamu-usva hiljalleen häipyi ja aurinko nousi vaaran takaa... Järven pinta oli peilityyni, vaarojen kuvajaiset piirtyivät veden pintaan. Pinnan rikkoi silloin tällöin pikkukala tai isompi hauki mosahti kaislikossa. Telkät heräilivät aamusyönnilleen. Härkälintu sukelteli järven päästä päähän kantaen pikkukalaa poikasilleen. Kauempana aloittivat sinisorsat ruokailuaan. Lintuja nukkui rannan tuntumassa. Luonto oli melkein hiljaa. Tuntui lähes rikokselta "paukuttaa" kameran suljinta. Pikkuhiljaa äänet lisääntyivät, tuulen viri nosti aallot ja lumous oli poissa.
-
Minä olen ihan sanaton. Hannun ja Mesen viestejä lukiessani melkein kuulin kuikan huudon ja nautin siellä veden äärellä olemassaolostani.
-
Johan tässä vanhakin herkistyi Hannun kirjoituksesta. [:-)]
Kaunista kerrontaa myöskin meseltä. [:-)]
-
Todella hienoa tekstiä Hannulta. Kiitos.
Hieno kuvaus myös meseltä. Kiitos.
Mulla nousi iho kananlihalle näitä lukiessa, niin tunnelmallisia olivat. Aivan kuin itse olisi siellä.
-
Nöyrä kiitos Kaikille !
Vaikka olenkin ollut kateissa ja hetken poissa ”pönttölästä”, niin en ole teitä unohtanut. Olen joskus kurkistellut kuin tiaisen poika lentoaukosta näille sivuille ja ihmetellyt valtaisaa viestien määrää täällä.
En muista milloinka ensimmäisiä kertoja tänne piirtelin, mutta kyllä siitä monta routaa on jo mennyt.
Itse en ole kova sättäilemään, enkä mesettämään, mutta ilo on puolellani Mese, hauska tutustua. Samoin kaikki muutkin, hauska tutustua.
Kotiuduin juuri sieniretkeltä saaliina kopallinen kanttarelleja. Huomenna täytyy näyttää niille paistinpannua ja lisukkeet sitten päälle ja vot.
Huomenna taas kohti uusia seikkailuja.
Pärjäillään yhdessä ja erikseen.
Hannu
-
Hiljaiset, tyynet kesäaamut luonnossa ovat kyllä minunkin mielestä aivan mahtavia [:-)]
Hienosti olette pukeneet tunnelmia luonnosta sanoiksi Hannu ja Mese
Kuikan huutoa kuuntelin kesälomalla joka päivä...ne tykkää kalastella meidän mökkijärven selkävesillä [:-)]
-
Nyt vasta huomasin Hannun kirjoituksen [:-)] Onpas mukavaa luettava ja tossa jo useasti ajatellut että minne olet kadonnut.
Kiva kun muistit meitä "pönttöjä" täällähän me ollaan ja jatketaan pönttöilyä luontoa seuraten [:-)] [:-)]
-
Jep, täällä ollaan taas ja mukavahan se on tavata vanhoja tuttuja pitkästä aikaa.
Näinhän se on tuolla "oikeassa" elämässäkin, enkä väheksy yhtään tätäkään.