Pönttöfoorumi
Keskustelualueet => Vapaa keskustelu => Aiheen aloitti: Sus - 20.01.10 - klo:10:50
-
Tuli mieleeni Kaarinin sanomasta tuolla päivän ketjussa. [:-)]
Oli hiukan hankalaa keksiä vaihtoehdot... mutta jotakin sinne päin nyt sitte. [:-)]
-
Tulikin tuolla päivän ketjussa jo vastattua tähän :-))
Haluan silloin tällöin olla yksin, mutta kuitenkin mieluummin ystävien/kaverin/puolison kanssa
-
Yksinoloa en ole koskaan karsastanut. Mulla on niin moninaiset ajatukset, et siinä aika kuluu, kun niitä funtsii. Ja vielä hiljaisuudessa.
Hyvä seura silloin tällöin tekee kutaa. [:-)]
-
Mielenkiintoinen asia josta riittäisi pohdittavaa pitkäksi aikaa... joskus kun on yksin ja jopa yksinäinen niin oman mielenterveyden takia tulee uskotelluksi itselleen että tykkää ja tarvitsee yksinoloa, mutta itse ainakin olen pohjimmiltani sellainen joka pidän seurasta, mutta pärjään kyllä yksinkin. No pakkohan se on ollut kun työtäni teen aivan yksin ja yksin olen 15 vuotta asunut. Ja kun on tottunut olemaan itsekseen, voikin aika haaste tottua taas ihmiseten kanssa olemiseen :-)) Toisaalta ymmärrän myös niitä joilla esim on perhettä ja hälinää ympärillä että silloin tarvitsee välillä yksityisyyttä ja rauhaa. Joka tapauksessa uskon että ihminen on ns. laumaeläin ja tarvitsee ihmisiä ympärilleen, tavalla tai toisella.
-
Mä kaipaan lähes jatkuvaa itsekseni oloa, mutta lisään tähän, että hyvää seuraa silloin tällöin, kuten Kaarinkin sanoi. [:-)]
Mulla on semmonen meininki tuolla päässä, tarkoitan, niin paljo kaikkee, että mun on pakko saada olla yksin ja vielä hiljaisuudessa, jonka Kaarin myös mainitsi. Yksinoloa ja hiljaisuutta voisi myös kutsua luovaksi olotilaksi... [:-)]
-
Riippuukohan tuo yksinäisyyden kaipuu myös siitä, jos on lapsuuden ollut hälinässä ja toisten käskytettävänän niin haluaa vanhempana olla yksin? [:-I]
Saa ite määrätä omat tekemisensä ja ajatuksensa.
-
Vastasin että, "Kaipaa lähes jatkuvaa itsekseni oloa"
Mitä enemmän tulee ikää niin aina enemmän kaipaan omaa yksinoloaikaa. Tosin osaan ja useasti haluankin olla "yksin" uimahallissa, kaupungilla.... Työssä täytyy olla aina sosiaalinen, joten vapaalla täytyy hellittää siitäkin asiasta. [:-)]
-
Se riippuu varmaan monesta tekijästä. Mä oisin sitä mieltä, että se riippuu ihan perusluonteesta. Mä en esimerkiksi koe, että oisin lapsuudessa ollut hälinässä tai käskytettävänä... Mutta voihan olla, että sellainenkin vaikuttaa, jos on sellaisessa ympäristössä ollut.
Mulla itsellä tuo on kyllä selkeesti luonnekysymys. Oon kuulemma n. 14-vuotiaana sanonut äidilleni, että "minä en mene koskaan naimisiin." Tiesin sen näköjään jo silloin. Ja niin on käynyt, edes kihloihin en oo suostunut. :-)) Kyl mua kosittu on. [:-DD]
Oon mä ensimmäisen miesystävän kanssa yhdessäkin asunut, vaan huomasin, että jatkuva yhdessäolo ahisti, vaikka kumppani oli oikein mukava.
-
Luulen että toi yksinäisyyden kaipuu on enemmän sisäsyntyistä, toiset vaan on seurallisempia ja toiset taas erakompia luonteeltaan. Ja varmaan olosuhteetkin vaikuttaa, jos elää yksin, niin kai siihenkin tottuu. Ja jotkut taas ovat niin läheisriippuvaisia että eivät koskaan halua olla yksin, sitä mun on kyllä vaikea ymmärtää. Ja luulenpa että ikäkin vaikuttaa, nuorempana jaksoi ja viitsi olla enemmässä mukana kun nykyään, tai ainakin mun kohdalla on näin.
-
Joo, ei sitä nuorena, eikä keskiikäisenäkään joutanut yksin olemaan.
Täytyi ilot ja surut kavereiden kanssa jakaa. [:-DD] [:-)]
-
Mä en lapsenakaan ollut "kova menemään". Vaikka hyviä kavereita oli ja harrastin esim. ratsastusta. Paljon olin parhaiden kavereiden kanssa, mutta ehkä vieläkin enemmän yksin, kotona, ja kirjoitin päiväkirjaa. :-))
-
Se piti vielä sanoa, että silloin kun on onnelliseesa parisuhteessa, niin hirvein ajatushan on se että joutuisi toisesta eroamaan tavalla tai toisella, sellainen yksinäisyys kauhistuttaa.
Ja kyllähän monia kokemuksia on kiva jakaa kaverin kanssa. Mulle ainakin tulee usein, jos olen yksinäni ja näen tai jotain kaunista tai kivaa mieleen ajatus että voi kun Repekin näkisi ja kokisi tämän. Haluaa ikäänkuin jakaa hienon kokemuksen toisen kanssa, yksin se ei välttämättä tunnu samalta.
-
Mä aika paljon harrastan "jakamista" kirjoittamalla ja puhelimessa. Toki jakaminen on ihan perustarve. Mutta se, jos joku on jatkuvasti läsnä, se ahistaa. Siis paino sanalla jatkuvasti, tai lähes jatkuvasti. [:-)] Mutta ihmiset tosiaan ovat erilaisia tässä(kin) asiassa.
-
Vastasin, että aika paljon mieluiten yksin, mutta aika usein tulee sellainen olotila, että ei kaipaa ketään lähelleen.
Tällainenkin asia tuli mieleeni, että jos mies on kotona, en osaa tehdä oikeastaan mitään kotihommia. Teen ne aina kun hän lähtee pois kotoa. Me olemme kyllä mieheni kanssa täydelliset vastakohdat. Hän käy naapurissa kylässä, ja soittelee paljon kavereilleen. Minä taas en millään lähtisi minnekään kylään, enkä kyllä tykkää, jos meille tulee jotain ihmisiä. Ainut on yksi työkaveri, hyvä, ja ainut oikea ystävä.
Olen oikea erakkoluonne.
-
Yksin oot, ihmisparka. Yksin keskellä kaiken. Toisten joukossa, ovisuupenkillä. Kyllä mäkin yksin viihdyn, sitten onkin asiat pahasti, jos ittensä kans alakais riiteleen :-))
-
Mä oon vähän tämmöinen:
"Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtoisi joukkoon ihmisten
enkä tahtoisi yksin olla."
-Eino Leino
-
http://www.youtube.com/watch?v=QKt-Zincyyk (http://www.youtube.com/watch?v=QKt-Zincyyk)
-
Aika paljon mieluiten yksin
-
Eihän kukaan "yksineläjä" nyt loukkaannu tästä mun kysymyksestä, mutta sellaista kysyisin, että tuleeko teille semmoista halipulaa koskaan, siis sellaista tunnetta että olis ihanaa kun joku tulis ja ottais ja rutistais syliinsä. Enkä nyt siis tarkoita että luulisin että yksineläjiä ei kukaan koskaan halaa, halataanhan sitä aina pönttötapaamisissakin (mikä onkin ihan erityisen kivaa että sellainen tapa on tullut) ja varmaan muutenkin ystävien kesken. Ajattelen lähinnä sellaista spontaania tilannetta, että yhtäkkiä tuntuu että nyt tarvii halauksen ja sitten menee sen kumppaninsa luo ja sanoo että rutistas mua vähän ja sillä se hetkellinen halipula on sitten ohi. [:-)]
(haittaako jos tää vähän rönsyilee tää juttu)
-
Tällä iällä ei enää tule mitään halipulan tunnetta. Joskus nuorempana tulikin, mutta kun miehillä on heti kaikki muut metkut mielessä, niin kai se halipulan tunne on sitä myöten häipynyt. Itse kun kaipasi VAAN sitä rutistusta.
(Korjaan sen verran, että kyllä kai minullakin kumminkin taitaa olla halipulaa, kun käyn tämän tästä rutistamassa koiraa :-)). Koira on siitä hyvä halikaveri, kun sitä voi käydä rutistamassa vaikka kuinka monta kertaa päivässä, ja se on siitä pelkästä rutistuksesta onnellinen)
-
Voihan sitä halipulaakin jonkun verran ilmetä, mut ongelmaksi asti ei. Jossain vaiheessa olin minäkin "täysin" yksin, joka siis tarkoittaa etten seurustellut. Oisko ollu joku 3 vuotta. Ei se halipula pahaksi mennyt. Nythän olen taas tuossa mielessä "täysin" yksin, siis seurustelumielessä... saa nähdä mihin suuntaan tää olo alkaa menemään...
Kova halaaja olen kyllä. Täällä halataan aina äidit ja isät ja satunnaisesti vierailevat ystävät/tuttavat ja usein heidän lapsensakin. [:-)]
-
Minä taas olen jäyhä satakuntalainen, enkä halaa koskaan ketään. En ikinä olisi voinut halata äitiä, isästä puhumattakaan. En edes omaa lastani enää aikuisiällä. Olen varmaan poikkeus teidän porukassa [:-(], mutta itse en voi tälle asialle mitään.
-
Se on sitten kai jonkin sortin "kulttuuriero". Mä halaan isän vaimonkin ja Ilkankin entisen vaimon. No meillä onkin hyvät välit.
Naapurin miestä en oo halannut. [:-DD]
-
[:-DD] Halaa ihmeessä [:-DD]
-
Jattakin kertoi joskus että ei tykkää halaamisesta, varsinkaan naisten, mutta Jattakin taisi kuitenkin pönttötapaamisissa joutua vähän joustamaan [:-DD].
Mulla on siskon pojatkin sellaisia nuoria miehiä, siis kolmekymppisiä, että ne aina halaa mua kun nähdään ja se tuntuu tosi kivalle. Meillä on kyllä aina ollut läheiset välit kun hoidin poikia paljon silloin kun he oli pieniä.
-
[:-DD] Halaa ihmeessä [:-DD]
Oon mä toista naapurin miestä halannut. [:-DD] No heistä onkin tullut aika läheisiä, kun huomattiin, että heitin poikahan on ollut lapsena/nuorena mun koulukaveri ja mie olin käynyt heidän kesämökilläkin lapsena. Halaaminen sen miehen kanssa tapahtui 60-vuotispäivänä. Vaimoa taidan halata aina, ellei aita ole välissä.
-
Laitoin 50-50, vaikkei sekään ole aina mahdollista... [:-I]
-
Mä olen hirveen huono ottamaan haleja vastaan ja niitä antamaan.
Tiinalle
Tulee sellainen kaipuu, että sais ite käpertyä jonkun kainaloon ja olla vain - lähekkäin. [:34]
-
Mä olen hirveen huono ottamaan haleja vastaan ja niitä antamaan.
Ai, mutta halasithan sä kesällä mut ja Repenkin. Ei ainakaan huomannut että se olis huonosti sulta käynyt vaan ihan lämpimät halaukset saatiin ja annettiin puolin ja toisin :-)).
-
Te olitte niin "tuttuja", että oli helppo halata. :-)) [:30]
Oikeesti, olen oppinut pikkuhiljaa halaamaan, enkä ole niin valikoiva, kuin aikaisemmin.
-
Olen hyvin seurallinen ihminen eli viihdyn ystävien ja ylipäätään ihmisten parissa..joskin
nautin myös yksinolosta aina sillointällöin [:-)]
(söpö avatar Kaarinilla)
-
Jeps Mesis, nääs miehet vois joskus oppia, että halaaminen ja "muut metkut" ei oo välttämättä ihan sama asia. [:-DD] Tietysti miehiikii on monenlaisiikii. [:-)] :-))
-
Nii onkii :-))
-
Mä en ole varsinainen "halaajaihminen". Ystävien kanssa tulee
halailtua sillointällöin, tavatessa.
Suvussa ei ole ollut tapana halailla, ei edes onniteltaessa. Sukuuni olen tullut [:-I]
Kyllähän sitä aina toisinaan toivoisi, että olisi joku jonka olkapäätä
vasten voisi itkeä, silloin kun maailma oikein potkii päähän.
-
Jooh, vastasin, että jonkun verran haluan olla yksin, mutta mieluiten toisen kanssa. En ole koskaan elänyt yksin. Jo kakarana totuin että aina oli ympärillä sisaruksia. Sitten kun lähin kotoa, asuin aina yhdessä jonkun siskoni kanssa. Sen jälkeen oman perheen kanssa.
Vasta aikuisempana on tullut se tarve olla välillä itsekseen. Mutta usein akkujen lataamiseen on riittänyt se, kun menen metsään ja kuljeskelen siellä tunnin tai kauemmin. Halaan vaan oman perheen jäseniä, mutta sisarusteni kesken ei ole ikänä ollut sitä tapana.
-
Silloin tällöin on kiva olla yksin vähän pitempäänkin. Lasten asuessa kotona, nautin valtavasti yksinolosta.
Nautin vieläkin, mutta kun olemme kahdestaan, saan tahtoessani muutenkin puuhailla ihan rauhassa. :-))
-
Äänestin silloin tällöin yksin... vanhemmiten on tullut yhä enemmän sitä tarvetta jostain syystä.
Olis ehkä voinut laittaa fifty-fiftynkin, ei vaan ole mahdollista.
Halaukset on meillä suvussa tapana aina kun nähdään ja hyvien ystävien kesken myös. Lintukaveritkin halaan aina, kun on pidempi katkos tapaamisten välillä. Yksi hyvä ystävättärenikin on tottunut vuosien myötä halauksiin [:-)] Suvussa tosiaan halataan kaikki niin miehet kuin naisetkin sekä lapsoset myös.
-
Osaan olla yksin ja viihdyn joskus enemmän yksin kuin seurassa. Vastasin fifty-fifty, koska puolet ajasta tulee oltua muiden kuin itsensä seurassa.
-
Haluan silloin tällöin olla yksin, mutta kuitenkin mieluummin ystävien/kaverin/puolison kanssa.
Nykyään tämä yksinolo on aika kortilla kun kotona on koko ajan perhe ympärillä ja töissä työkaverit.
Toisaalta mulla on tunne että olen aina yksin/yksinäinen vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä.
En oikein tunne koskaan kuuluvani mihinkään,aina vähän ulkopuolinen ja ylimääräinen..
Siis yksinäinen yhdessäkin. [:-I]
Kai siihenkin on vaan totuttava. [:´((]
-
Fifty-fifty, puolet aikaa yksin, puolet jonkun kanssa.
Olen aina tarvinnut omaa rauhaa, jo lapsena, mutta seuraakin tarvitsen sillee sopivasti [:-)]
Halaamisen olen oppinut vasta aikuisena ja nyt se sujuu melko hyvin.
Vanha sanonta: on ihanaa olla yksin, mutta ikävää jäädä yksin, pitää minusta paikkansa.
-
Kakkoskohdan valitsin,vaikka olen aina ollut sellainen yksin haaveilija,runotyttö.
Kuitenkin haluan olla ystävien ja puolison seurassa.
Osaan olla yksin ja kaksin. :-))
Sanonta: "Parempi yksin kuin pahasen kaverin kanssa" pitää jotensakin paikkansa mun elämässä.
Ei meillä lapsuudessa halattu,ei se ollut silloin tapana.
Nykyään halaan mieluusti. Äitiliinin halaan aina tullen mennen.Miehen kanssa halataan myös aika usein ilman muita ajatuksia. [:-I]
-
Fifty-fifty.
Työelämä jo pelkästään on sellaista, että vastapainoksi on suoranainen tarve yksin oloon (huom. ei yksinäisyyteen).
Suorastaan nautin omasta ajasta, hiljaisuudesta, kiireettömyydestä ja rauhasta. Jopa päivittäin, pienikin hetki riittää.
Huomaan myös iän myötä tämän yksinolon tärkeyden korostuneen, miten nautinnollista se voi olla.
Ja toisaalta taas pidän työstäni juuri sen takia, että asiakastyötä, paljon työkavereita ja asiakkaita. Ja ihmiset ovat mielenkiintoisia. Uusiin ihmisiinkin on mukava tutustua.
Pidän retkeilystä myös ystävien kanssa ja on paljon muitakin asioita joita ei halua tehdä yksin.
Tarvitsen myös muita ihmisiä, ihan yksin eläjäksi minusta ei taitaisi olla.
Perhe ja erilaiset ystävät ovat suuri rikkaus.
Siis fifty - fifty. [:-)]
-
Minä taas olen jäyhä satakuntalainen, enkä halaa koskaan ketään. En ikinä olisi voinut halata äitiä, isästä puhumattakaan. En edes omaa lastani enää aikuisiällä. Olen varmaan poikkeus teidän porukassa [:-(], mutta itse en voi tälle asialle mitään.
Mä olen myös satakuntalainen ja mulle halaaminen on vierasta, vaikka sitä harrastankin. Se vaan ei ole luontevaa! [:-I]
-
Meidät tuntevat varmaan ovat huomanneet, että me ollaan Pasin kanssa kuin paita ja peppu- aina yhdessä. MUTTA kyllä mä kuitenkin nautin yksinäisitä aamupäivistä, kun Pasi on lähtenyt töihin ja mä saan hyvällä omatunnolla pönttöillä ja keitellä toisen kupillisen pikakahvia ja kukaan ei vaadi multa mitään. :-))
Joskus mä meinaan suorastaan tuskastua, että eikö tuo tajua lähteä töihin [:-DD]
Töissä mä tykkään jutella työkaverien kanssa. Yksinäiset yövuorot on mulle myrkkyä sen takia, kun mä pelkään mörköjä ja sairaskohtauksia ja portaista putoamista ja ihan kaikkea [NUT]
-
http://www.ponttokamera.net/foorumi4/index.php?topic=16602.0
Kaijan "kummitusyö" [:67] [:67]
-
Minä taas olen jäyhä satakuntalainen, enkä halaa koskaan ketään. En ikinä olisi voinut halata äitiä, isästä puhumattakaan. En edes omaa lastani enää aikuisiällä. Olen varmaan poikkeus teidän porukassa [:-(], mutta itse en voi tälle asialle mitään.
Mä olen myös satakuntalainen ja mulle halaaminen on vierasta, vaikka sitä harrastankin. Se vaan ei ole luontevaa! [:-I]
Mä olen umpisatakuntalainen ja suhtaudun halaamiseen..jaa-a.Niin silloin kun se tärkeää, se halaus tulee luonnostaan. Tekohalauksia inhoan. Mutta useasti haluan halata, jos todella tuntuu hyvältä nähdä joku ystävä, lohtuhali jne.
Ehkä työni on sellaista, että fyysinen kosketus, läheisyyden merkitys tulee näin läpi.
Mun äitini on ollut aina huono halaamaan, samoin siskoni. Kai halaaminen on osa minua.
Aikuisia lapsiani on myös edelleen tarve halata, ei mitenkää yltiöpäisesti mutta usein pieni rutistus on paikallaan tai muu fyysinen läheisyydenosoitus. Mikäs sen mukavampaa pörröttää päätä tai hieroa vaikka varpaita jutellessa. Silloin ne parhaat jutut ja kuulumiset kuulee näiltä meen isoilta pojilta [:-)]
-
http://www.ponttokamera.net/foorumi4/index.php?topic=16602.0
Kaijan "kummitusyö" [:67] [:67]
:-))
-
Yksinäisyys on mielestäni valmistautumista, ja valmistautuminen on luovuuden iloa eikä työtä. Valmistautuminen merkitsee sitä, että kahlaa elämään, kelliskelee siinä, pyörii siinä,syleilee sitä, tuhrii itsensä siihen, elää siinä. Luulen miltei, ettei kukaan olisi voinut saada esim. Mozartia myöntämään, että tämä olisi tehnyt hetkeäkään töitä. Sillä hänen elämänsä, hänen hengityksensä olivat hänen musiikkiaan. Hänen väitteensä ja tunteensa , joita hänen kuolemattomat sävelensä ilmensivät, olivat kiihkeän valmistelun tuloksia -- valmistelun, joka käytti polttoaineena hänen elämänsä jokaista tuokiota.
Itse olisin suunnattomasti mieluummin tavallinen, sellainen yksinäisyyden avulla ilmaisemaan valmistautunut ihminen kuin ihminen, jolla on poikkeuksellisen korkea älykkyysosamäärä, mutta joka ei ole ymmärtänyt valmistautua ja joka ei siis kestä yksinäisyyttä.
Oikeastaan kirjoitaminenkin on myös yksinäisyyttä ja kirjoittamalla valmistautuminen taas merkitsee oman sisäisen asenteen ja oman mielipiteen tärkeyden vahvistamista.
Ihmisillähän on nykyään niin kiire, ettei heillä näytä olevan aikaa ajatella itseään, muuten kuin ulkoisilta puitteiltaan (= ajatella/arvostella itseään toisten näkökulmasta).
Moni jopa pelkää hiljaisuutta(=kohdata itsensä) ja yksinäisyyttä, vaikka juuri ne ovat usein sitä parasta sydämen vyöhykkeen ravitsemista.
Esim. jos laitetaan kirjailija kirjoittamaan kirjaa aurinkorannalle ihmisten hälinään, niin hän ei saa mitään suurta aikaan, mutta jos hänet suljetaan muutamaksi vuodeksi eristykseen ja vankilaan, niin johan alkaa tulosta syntyä. [:-I]
-"Epätoivoinen tarve tulla kuulluksi"--sehän se meille kaikille on todella tärkeää.
Koska jos meitä ei koskaan kuulla, jos meitä ei koskaan ymmärretä, jos meitä ei koskaan rakasteta, olemme yksin silloinkin, kun olemme toisten seurassa. [:-(]
---------------------------------------------------------------------
Näinkin voi joillekin käydä :-O : Veli: Kuuluisuuden murtama Susan Boyle tarvitsee valvontaa ympäri vuorokauden
Perjantai 26.2.2010 klo 13.01 Brittilaulajan huolestunut veli kertoo ettei Boylea voi jättää yksin.
Susan Boylen henkinen terveys järkkyy. (SPLASH NEWS / AOP)Susan Boylen perhe on ilmoittanut kuuluisuuden tuomien paineiden ja yksinäisyyden murtaneen laulajatähden. Boyle on todistettavasti ollut äärimmäisen kiireinen osallistuttuaan brittien Talent -kilpailuun viime vuoden huhtikuussa.
- Hän tarvitsee ympärivuorokautista valvontaa. Hänestä täytyy pitää huolta, laulajan veli, John, kertoi People -lehden haastattelussa.
48-vuotias Susan eli äitinsä kanssa aina vuoteen 2007 asti, jolloin tämä kuoli. Lähipiirin mukaan yksinäisyydestä kärsivä Boyle soittelee ystävilleen varsinkin myöhään iltaisin ja käy mielellään yökylässä muiden luona.
- Yöt ovat hänelle yksinäistä aikaa, tähden ystävä, Lorraine Campbell myönsi People -lehdelle. Veljensä Gerryn mukaan Susan haluaisi löytää rakkauden elämäänsä.
Boylen viime aikaiset toilailut kielivät hänen henkisen tilansa järkkymisestä. Viime kuussa hänen kerrottiin huudelleen hävyttömyyksiä lentokentällä ja yrittäneen puhdistaa muiden matkustajien kenkiä mopilla.
Aiheesta raportoi Daily Mail.
IL
-
Hyvä kysymys! Minä kyllä haluan olla yksin silloin tällöin. Siis tosiaan ihan yksinään. Sen tähden lähden ulkoilemaan ja esmes ratsastamaan yksinään. Ja silloin, kun ei ollut lapsia ja mies oli iltavuorossa, niin minusta oli ihanaa puuhastella ja mietiskellä yksin täällä kotona. Luulisin, että yksinäisyydestä nauttii jos se on vapaaehtoista, mutta viikkokausia yksin yöt ja päivät KAIVATEN seuraa, se on varmaan tuskallista. Minä oikeestaan ihailen yksineläjiä, jotka jossain mökissä elävät omalla tavallaan ypöyksin. Joku aika tuli telkkarista ohjelma vanhahkosta miehestä, joka eleli yksinään talossaan ja hän vaikutti todella onnelliselta ja tasapainoiselta. [:-)]
-
Joku vieras luki tätä ketjua.
Näkkyy olevan niin, että mitä raihnasempaan epäkuntoon mennee, ni sitä enemmän haluaa olla itekseen... [:-I] Joskus on tullut oltua paljon sosiaalisempikin. [:-)]
-
Just tänään ajattelin, kun aamulla tappelin nukkumatin kanssa, että on se hyvä kun asuu yksin.
Saa meuhata sängyssä ja nousta ylös kolistelemaan, jos ei nukuta.
Sanotaan, että asun yksin, mutta en ole yksinäinen. [:-)]
Toki joskus on ylimääräisen kainalon kaipuu, mut enää harvemmin.
-
Mulla meni yö myös ihan penkin alle, nukuin varmaan pari tuntia.
Katsoin leffankin aamuyöstä ja sit nousin neljältä järjesteleen tavaroita.
Hyvä et on yksin niin kukaan ei häiriinny [:-)]
Yksinäinen voi olla toisen ihmisen kanssakin, pahemminkin kuin yksin... [:-I]
-
Minä olen sellainen, että sitä yksinäisemmäksi tunnen itseni, mitä enemmän on porukkaa ympärillä. Rakastan yksinoloa. Mies on siitä enemmän kuin tyytyväinen, kun hän voi vapaasti mennä minne haluaa, eikä vastassa ole kiukkuinen akka kun palaa kotiin :-))