Pönttöfoorumi
Keskustelualueet => Vapaa keskustelu => Aiheen aloitti: Marjuli - 11.01.08 - klo:21:37
-
Pohdiskellaan tässä syntyjä syviä. [?-/] [:-I]
Mietiskelin eräänä päivänä, että onko se niin että isä ja äiti hoitavat lastaan noin 20 vuotta. Sen jälkeen lapsi itsenäistyy ja seisoo omilla jaloillaan. Taustalla vanhemmat hiukan avittavat, jos lapsi antaa. Joskus ei anna. Sitten ollaan aikuisia tahoillaan, kunnes lapsi ottaa ohjat käsiinsä ja hoitaa ikääntyneitä vanhempiaan noin 20 vuotta. ?
Tällaisia mietin. [:-I]
-
Vähän samantapainen on yksi sananlasku, en muista oliko se Venäläinen; osta aina 3 leipää, yhden omalle perheelle, yksi lapsille ja ykjsi vanhemmille... samaahan tuossa tarkoitettiin... [:-I]
-
Eihän se välttämättä aina noin käy,mutta ihannehan se olisi.
Tällaisen olen joskus kuullut: äiti pystyy hoitamaan vaikka 10 lasta,mutta 10 lasta ei pysty hoitamaan yhtä äitiä.
Se on osittain tottakin,koska lapsella on oma perhe ja tietysti lapsi hoitaa omat lapsensa,niinkuin äitikin ne omat 10 lasta.
-
Kyllä Marjulin pohdinnat osuu aika oikeaan. Täällä minulla on nyt menossa se äidinhoivavaihe. [:-)]
-
Täälläkin katsotaan siskojen kanssa vanhempien elämää että missä mennään ja sitten ehdotellaan jääräpää isälle josko olisi hyvä siirtyä asumaan palvelutaloon, äiti kun on halvaantunut, eli motoriikka ei pelaa ja kynnykset ovat aika vaikeita ylitettäviä rollaattorin kanssa. Äiti olisi suostuvainen mutta isä....nounounou..
Hoidin meidän isoäitimme 90 vuotiaaksi asti kotona jolloin dementia iski ja alkoi vanhainkodin vuoro. Häntä ei voinut jättää yksi kotiin koska hän hätääntyi siellä kovasti: lapset kateissa ja niitä sitten piti lähteä etsimään. Mun oli pakko käydä töissä mutta onneksi alkoi työttömyys kilpailutuksen jälkeen ja sain jäädä kotiin. Kävin kuitenkin noin 3 vuoden ajan (sen hän kerkisi siellä olla ennen pois nukkumista) melkein joka päivä katsomassa mummuani vanhainkodissa ja laittamassa nukkumaan. Hän oli eläessään niin ihana ihminen että mielelläni hoidin häntä tuon raastavan ajan. Raastava siksi että entisestä tomerasta ihmisestä tuli "vauva" minulle ja oli rankkaa katsoa kun elämä hiipui hiljalleen pois....Jos olisi ollut mahdollista niin olisin hoitanut hänet kotona loppuun asti. Sukulaisista ei oikein saanut apua, heillä kun oli omat perheet ja ikääkin kertynyt , yleensä vanhusten hoito jää yhden lapsen kontolle, yleensä tyttärien, näin sanovat ne jotka asioita tutkivat. Mä olin ainoa jolla ei ollut omaa perhettä ja lisäksi mummun kasvattama. Hatun nosto kaikille omaisistaan huolehtiville [:-)] Helppoa se ei aina ole mutta jos vaan on mahdollista pitää vanhuksistaan huolta (tukena yhteiskunnan palvelut , kotisairaanhoitoa jne.) niin se tuottaa hyvän mielen.
Eli, tämä oli minun kokemukseni.
-
Hyvä kirjoitus Marlelta. [:-)] Kunnioitettavan työn olet sinäkin tehnyt. Näitä asioita ei useinkaan tule ennemmin pohtineeksi ennenkuin ne omalle kohdalle sattuu.
Äitini on sairastanut aivoinfarktin ja eniten sydäntäni raastaakin juuri se että minulla ei niinsanotusti ole enää äitiä, vaan äidistä on tullut minulle ikäänkuin lapsi. Eli olen menettänyt äitini siinä mielessä kun äiti yleensä ymmärretään. Äidin joka neuvoo ja auttaa ja tukee ja huolehtii. [:´(]
Kunnioitan suuresti myös niitä ihmisiä jotka tekevät vapaaehtoistyötä vanhusten parissa. Äitini esimerkiksi saa vapaaehtoisjärjestön kautta ulkoiluapua joka on ensiarvoisen tärkeää ihmiselle joka on muuten sidottu kotiin kun yksin ei voi ulos mennä. Ulkoiluapua saa kuitenkin aina vain 3kk kerrallaan ja kerran viikossa koska vapaaehtoistyöntekijöistä on suuri pula. Kotihoito käy äitini luona 2 kertaa päivässä, mutta heillä ei ole aikaa ulkoiluttamiseen koska asiakkaita on heilläkin niin kovin paljon. Ystäviä äidilläni oli ennen paljon, mutta sairastumisen jälkeen jäljellä on vain muutama uskollisin, loput on jonnekin kaikonneet....... [:-I]
-
Isäni halvaantui kun olin alle 30-v, minusta tuli hänen "huoltajansa"
Asuin 120km päässä, mutta kaikki viikonloput ja lomat meni hänen luonaan.
Saunotin ja hoidin viikon asiat, viikolla jatkoin soittelemalla hänen asioistaan eri tahoille.
Oma perhe kyllä kärsi, tytär tietenkin enemmän kun oli aina mukana.
Sairaat kun ei aina ole mitenkään mukavia ja tyytyväisiä avusta, vaan melkoisen itsekkäitä.
Sitä tässä pelkään, että jos samoin kävisi minulle, niin varmaan olisin yhtä kamala [:-(]
Ja kuten täällä jo muutkin sanoi, kyllä se sydämeen otti, että ei ollut enää isää vaan minun piti olla se joka auttaa, tukee ja huolehtii.
Ystävät katoaa usein kun sairastuu, kuten Tiinakin totesi, se on sääli se,,,
Lisäys, miksiköhän tuo hoitajan rooli aina menee tyttärille?
Ei isä edes odottanut veljeltäni apua, minulta se taas oli itsestäänselvyys.
-
Äitini sairastui ns. terveiltä jaloita. Ennen sitä minulle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, mitään sellaista, kaikki tuli yllättäen. Äitini oli lomamatkalla ja tapahtumat alkoivat siellä, hänet kiidätettiin sairaalaan teho-osatolle, makuutettiin siellä pariviikkoa, siirrettiin seuraavaksi hätätapauksena Kuopion keskussairaalaan. Kävin tapaamassa sen kun töiltäni, lapseltani pääsin, tyttö oli menossa juuri esikouluun. Sain lapsenvahdiksi vanhan sairaan setäni, sairaan vaimonsa kanssa.
Eräänä päivänä juuri kun olin tullut Kuopiosta, sairaalasta soitettiin ja kerrottiin lopun olevan käsillä. Taas järjestelyt ja junaan. Äitini oli siirretty osastolla varastoon odottamaan viimeistä henkäystä.
Viikon kuluttua tulimme Ambulanssilla Helsinkiin Diakonissalaitokselle ja kuukauden päästä rullatuolissa kotiin. Äitini oli kertonut miten paljon hänellä on ystäviä, jotka tulevat auttamaan, tietysti laskivat minutkin hoitajaksi.
Tästä se kaikki alkoi, sitä kesti yli 12 vuotta.
- sairaat vanhat ystävät olivat varmaan jo kauhistuneet, kuullessaan sairastumisesta ja kaikkosivat kauas pois. Sain moneen otteeseen ottaa kovat käteen, jotta apua löytyi. Pahimmalta tuntui muuttua äidiksi omalle äidilleen. Aika rankat kokemukset ja muistot sai lapseni mummostaan. Itse sairastuin paineen alla, työni vaatimukset ja lapsen kanssa eläminen olisivat riittäneet.
Nyt se kaikki on ohi, hirmuinen ristiriita oli koko ajan sielussa. Ajattelin usein, miksi kovan elämän eläneen äidinkin piti niin rankasti sairastua.
Noista ajoista tulisi pitkä kertomus, tässä vain lyhyesti.
-
Noin se vaan menee... omat vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta onneksi meillä on vielä Kaitsun äiti tässä meidän kanssa. Oikeasti tarkoitan onneksi. Tämä ei ehkä ole aina se helpoin tapa, samassa talossa, mutta silti tämä on paras ratkaisu.
Vaikka ratkaisu on paras mahdollinen näissä oloissa, niin silti aina ei vaan jaksaisi, ei vaikka kuinka haluaisi. Välillä kyllä miettii, että olisi se tavallaan mukavampaa, jos olisi näin pikkulapsivaiheessa ollut ne omat ja puolison vanhemmat apuna ja tukena, eikä niin, että sekä lastenhoito että vanhustenhoito osuvat samalle ajalle.
Nyt on jo helpompaa, mutta jossain vaiheessa meinasi olla vitsit vähillä kun viisi vanhusta, joista piti kantaa tavalla tai toisella huolta. Nytkin olisi kyllä vielä anopin lisäksi yksi vanhus, jonka luona pitäisi käydä, mutta en pysty. Jaksamisen raja kulkee tässä, vaikka vaikka pitäisi jaksaa enemmän.
Omat vanhemmat eivät sairastaneet pitkään sillä tavalla, että olisivat juurikaan tarvinneet konkreettista apua kodinhoidossa yms, mutta molemmat sairastivat pitkään vakavaa sairautta ja siksi huolta ja asioiden järjestelemistä riitti kyllä enemmän kuin olisi pikkulapsivaiheessa itse jaksanut. Kaitsun isä sairasteli pitkään ja oli melkoisen huonossa kunnossa, mutta asui tässä meidän kanssa paria viimeistä viikkoa lukuun ottamatta loppuun asti. Se ei ollut kenellekään ihan helppoa aikaa, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi asiat voineet huonomminkin mennä.
Nyt ei tosiaan ole kuin yksi vanhus konkreettisesti autettavana. Pärjäillään päivä kerrallaan. Kotihoito hoitaa hygienia-asiat ja sairaanhoitoasiat. On siis sen verran huonossa kunnossa, että aiemmin olisi laitoshoito ollut ainoa vaihtoehto. Onneksi nykyisin apua saa paljon kotiinkin. On siis kyse sen verran vaativaa ammattitaitoa vaativista toimenpiteistä, että en osaisi niitä ilman koulutusta tehdä, eikä niitä voisikaan mitenkään tehdä tuossa vaan pienten lasten hoidon ohella.
Silti ulkopuolisesta avusta huolimatta aika usein on sellainen olo, että lapsia on 5, joista yksi on aika tavalla iäkkäämpi. Vanhuus ei vaan tule yksin, eikä ikä yleensä tuo lisää empatiaa tai toisen asemaan eläytymiskykyä. Välillä meinaa olla vitsit vähissä kun viidestä suusta tulee pyyntöä, että kaikki tänne heti mulle nyt. Sitä haluaisi antaa aikaansa, välittämistään ja huolenpitoa kaikille, mutta kyllä se vaan valitettavasti menee niin, että lapset joutuu hoitamaan ensin ja se vanhus on se joka jää vähemmälle, yksin, vaikka ollaan näin lähellä. Pitäisi revetä niin moneen osaan, että se on jo täysin mahdotonta. Riittämättömyyden tunne on ihan jatkuva.
Äh, just tänään on vaan se päivä, jolloin ei oikein jaksaisi huolehtia kenestäkään. Vaan eipä se sitä katso jaksaako vai ei. Kauhottava se on vaan kaikki eteen tuleva, jaksoi tai ei.
Jotta kylläpä otit Marjuli ajankohtaisen aiheen esille.
-
Tuntuu tämä asia koskettavan täällä pönttölässäkin kovin montaa. Mukava jakaa kokemuksia ja huomata että ei ole yksin jaksamisensa kanssa, vaan "kohtalotovereissa" löytyy. [:-)]
-
Hyvän ja vakavan aiheen Marjuli aloitti. Meillä mummelilla aloitettiin ensin periodihoidolla, kaksi viikkoa kotona ja kaksi vanhainkodissa. Lopulta sitten jäi vanhainkotiin ja huonoa sanottavaa ei Kustaankartanosta ole ollut. Tiedä miten siellä nyt asiat on mutta noin 12 vuotta sitten hoito oli muutamaa seikkaa lukuunottamatta hyvää. Ainoa mitä siellä kaivattiin oli se mikä yleensäkin on: hoitaja pula.
-
Tuntuu tämä asia koskettavan täällä pönttölässäkin kovin montaa. Mukava jakaa kokemuksia ja huomata että ei ole yksin jaksamisensa kanssa, vaan "kohtalotovereissa" löytyy. [:-)]
Samat sanat [:-)]
-
Mulla ei ole kokemusta vanhasta äidistä, koska äitini menehtyi ollessani lapsi. Isäni ja äitipuoleni selvisi itsenäisesti pitkälle vanhuuteen. Kun äitipuoli alkoi dementoitua ja isän liikkuminen oli vaikeutunut oli heidän vaikeaa selvitä ominvoimin. Lähempänä asuvat siskoni ja veljeni kävi useimmin heidän luonaan kysymässä kuulumisia, minä harvemmin. Sitten tuli se aika jättää koti ja lähteä laitoshoitoon. Nopeasti isän psyykkinen kunto meni huonommaksi laitosoloissa. Ei kestänyt kauaa, kun isä ei enää tunnistanut minua kuopustaan. Siskoni ja veljeni kävi minua useammin heidän luonaan, kun asuivat lähempänä. Minulla oli usean tunnin ajomatka, kävin viikonlopulla ja joskus myös työpäivän jälkeen.
Noista ajoista on nyt lähes parikymmentä vuotta. Aika raskaita aikoja ne oli, mutta se oli silloin vaan jaksettava.
-
Tuttuja tuntoja ja tuntemuksia.
Samojen asioiden parissa olen minäkin painiskellut nelisen vuotta.
-
Minun isä poistui nopeasti. Sairastui vuonna 70 ja viikon kuluttua sairaalassa kuoli.
Äiti kuoli viisi vuotta sitten yli kahdeksan kymppisenä.
Velimies asui hänen kanssaan ja minä naapuritalossa, joten hoito oli lähellä koko ajan.
No, ei häntä tarvinnut hoitaa, oli niin hyvä kuntoinen. Hän hoiti paremminkin meitä ja oli koko ajan touhussa mukana.
Kävi päivittäin kävellen tuolla kaupungilla ja osti hyvin monasti kirppikseltä jotain ja kysyi sitten minulta tai velimieheltä, että tarvitsetko tätä tai tuota. No sitä tätä tai tuota vietiin sitten monta henkilöauton peräkärryllistä kaatopaikalle.
Mutta se loppu oli lyhyt ja kivuton.
Hän sai torstaina aivoinfarktin ja minä sain sydän infarktin sitten sunnutaina.
Hän oli teho-osastolla yläkerrassa ja minä teho-osastolla alakerrassa.
Hän ei selvinnut, mutta minä selvisin. [:-I]
-
Hyvä Marjuli, että otit esille tämänkin asian. Vanhusten huolto ja hoito tänä päivänä on jäänyt vähän mopen osalle. Ainakin täällä meillä päin. Vanhainkodit ja hoitokodit täyttyvät... hoitopaikoista on pulaa, henkilökunnasta on pulaa. Omalta osaltani hoidin omaa äitiäni hänen viimeiset kymmenen yksitoista vuotta. Noin 85 vuotiaaksi asti hän asui yksin omassa kotonaan ja "pärjäsi", sillä lailla, että kävin siellä lähes päivittäin. Sitten eräänä kesänä hän sairastui vakavaan verenmyrkytykseen, josta ei oikeastaan koskaan toipunut kunnolla. Kertoi jo käyneensä "rajalla", mutta oli tuumannut vain omaan värikkääseen tapaansa, ettei hän vielä jouda lähtemään ja palasi takaisin elämään. Mutta, yksinasujaksi hänestä ei enää ollut. Olin silloin kolmivuorotyössä, joten hän muutti ensin veljeni luo jossa asui viitisen vuotta. Kävin hänet kaksi kertaa viikossa kylvettämässä ja joka päivä ohi mennessäni lääkkeet yms. hoitamassa. Sitten jäin työttömäksi ja otin hänet tänne omaan kotiin... jossa hoidin häntä viimeiset kolme vuotta... ihan omaishoitajana. "Palkankin" siitä sai... ja kerran kuukaudessa oli omaishoitajien palaveri... sinänsä ihan mukavaa, mutta vain pintaraapaisua, siellä sai toki "vertailla" kokemuksia ja ongelmia. Vanhus vaatii huomiota lähes 24 h vuorokaudessa ja on verrattavissa pieniin lapsiin... Onneksi äidilläni "järki" toimi viimeiseen asti... henkinen vireys säilyi aina 92,5 -vuotiaaksi asti, mutta keho ei kestänyt... Vanhainkotiin, hän ei halunnut, omin sanojensa mukaan, "mitäs minä siellä, kun kotona on niin hyvä olla..." Niinpä niin... Ainakin minun mielestä vanhusten tulisi saada asua omissa tutuissa ympyröissään niin kauan kuin mahdollista.
Tsemppiä kaikille, joille asia on ajankohtainen.
Ai niin, isäni kuoli kun olin 18 v.
-
Paljon helpommalla olen ko. asiasta päässyt kuin monet pönttöläiset, mutta tuiki tuntematon asia ei ole minullekaan. Hoitaminen voi olla todella raskasta, eikä vanhus välttämättä ole aina leppoisa ja lempeä. Toki on usein sitäkin mutta voi olla myös tiukka ja vaativa.
Ristiriitaiset tunteet ovat hyvin tuttuja. Haluaisi jaksaa, mutta aina ei kaikkea jaksa. Tietyt rajat ovat tarpeen oman jaksamisenkin takia ilman että tarvitsee tuntea syyllisyyttä.
Voimia ja jaksamista teille ja halaukset kaikille pohdiskelijoille.
-
Elän juuri tätä omaishoitajana olemista. Hoidin mummoni, hoidin Äitini, silloin ajattelin ettei koskaan enää, vaan nyt tätini. Olen hänelle se lähin ihminen ja joskus on niinkuin ääriään myöten täynnä, kuten juuri nyt, etten pysy tuntemuksiani erittelemään, mutta minulle on kunnia asia hoitaa ja antaa hänelle mahdollisuus asustella omassa kotonaan niin pitkään kuin mahdollista. Onneksi on mahdollista saada kunnalta kotihoitoa ja ruokapalveluja. Oman Äitin hoito oli helpompaa. Täti vaikkakin onkin sukulainen, on asunut yksin ikänsä ja hoitanut asiansa ja niihin on vaikea puutua. huh-huh. Juuri tädiltäni tulin.
-
Jaksamista sulle mutta muista, älä näännytä itseäsi, silloin olet sinäkin hoidon tarpeessa. Jos on mahdollista saada kunnalta apua se on hyvä lisä jota kannattaa ottaa vastaan, jakaa vastuuta, yksin elävät saattavat monetkin olla niin kovin itsekkäitä ja vaativia kun ei ole ollut ketään jonka kanssa neuvotella, jakaa asioita [8-)]
Sä olet kiltti ihminen.
terv. yksi yksin elävä [:-)]
-
Iipa, ai sinäkin.... taidan tietää mistä puhut, niin kuin varmasti moni muukin täällä. Hirveän paljon jaksamista sinulle.
On hienoa, että kuitenkin jaksat, vaikka aina ei jaksaisikaan. Sinäkin jo montaa läheistä pitkään hoitanut. Sitä ei vaan voi helpolla tuossa tilanteessa sanoa, että en auta, en hoida. Sitä vaan kun on sellainen luonne, että huolehtii muista, tekee vaikka mikä olisi.
Eikä meilläkään oikeasti ollut mitään vaihtoehtoa tälle hommalle. Ei kysytty. Kai olisin suostunut jos olisi kysytty, mutta ilmoitusluontoinen asia se vaan oli. Vanhus kotiutui omaan kotiinsa ja se kun sattuu olemaan samassa talossa kuin meidän koti, niin itsestään selvästi tehtävät lankesivat meille. Niistä vaikeista hoitotoimista, siis sairaanhoitajan ammattitaitoa vaativista, sentään kieltäydyimme päättäväisesti, vaikka niitäkin yritettiin meille laittaa. Se vaan ei olisi käynyt päinsä monestakaan syystä.
Kysyimme vaadittaisiinko sukulaisilta samaa, jos asuisimme vaikka sadan kilometrin päässä? Ei saatu kuin jotain mutinaa vastaukseksi. Eli kun asumme tässä, niin ajateltiin, että ilman muuta hoidamme muorin samalla, siinä vaan lastenhoidon ohella. Toki oikeasti hoidammekin mielellämme, mutta vähän ikävälle se tuntui se sosiaalityöntekijän asenne, että pakko on jaksaa kun nyt asumme näin lähelläkin. Minulla sentään oli silloin päätyönä parin pienen hoito ja raskaanakin olin. Vaan niin tässä on pärjätty näin jo monta vuotta, milloin paremmin, milloin vähän huonommin, mutta pärjätty kumminkin.
Kyllä meillä nyt on aika paljon käytetty apujakin tässä, kotihoito käy vähintään kahdesti päivässä, siivousapu käy tarpeen mukaan, ruokapalvelu pelaa. Pärjätään. Tosin vanhus kaipaisi paljon, paljon enemmän aikaa ja apua juuri meiltä. Jossain vaan kulkee se raja, jota enempää ei voi.
-
Ullu, vaatii ne tiedän kokemuksesta. Isä kun ei enää pärjännyt kotona, ( ei uskaltanut olla yksin mikä olikin tietenkin järkevää, joskus kaatui, niin ei päässyt ylös jos halvaantunut puoli jäi päällepäin, siinä ei mitkään rannekkeet auttaneet) niin kyllä sosaalityöntekijän ajatus oli että omaiset auttaa. Isää yritettiin sosiaalitoimen kautta laittaa tavalliseen yksiöön asumaan kunnan keskustaan, oma koti oli maalla, eli kotiapu kaukana. Minä vastustin tietenkin kun oli tavalliset vessat kapeine ovineen, miten pyörätuolilla sinne mentäisiin. Tavallinen keittokoppero ym. Kuinkahan monta kertaa viikossa sossu luulee, että 250km ajetaan nostamaan ukko ylös tai auttaan vessaan. Minut leimattiin siellä hankalaksi, syyllistettiin ym. mukavaa "on tietenkin omaisille helpompaa, kun hän on laitoksessa" Kerran kuussa sossusta soitettiin, että nyt olisi tällainen paikka isälle. Ja kaikki yhtä mahdottomia, joskus aikoivat väkisin asuttaa isän yksiöön, niin sanoin, että sitten on oltava 24h/vrk valmius kotiavulla. Onneksi siinä keskustelussa oli kotiavusta ihminen joka sanoi ettei heillä ole sellaiseen valmiutta.
Monta vuotta tappelin kahden ihmisen kanssa, kunnes toinen heistä jäi eläkkeelle.
Uusi työntekijä soitti sitten taas paikasta, mutta tälläkertaa järkevästä ja niin isä pääsi hyvään ja turvalliseen paikkaan. Sosiaalihoitajan äänestä kuuli, että papereissa luki "hankala tytär" kerroin että olisin suostunut aikasemmin jos olisi ollut kunnollisia ehdotuksia.
Tämä on minun ainoa kokemukseni sosiaalitoimesta ja kyllä se oli kyykytystä. Kaikki lakisääteiset asiat piti itse tietää sieltä ei kuljetustuista ym ei kerrottu.
Jos olisi ollut oma asia olisin jättänyt sikseen, mutta ei toisen voi.
Tulipa pitkä tarina.
-
Noin 15 vuotta sitten oli vanhuksen hiukkasen helpompi päästä vanhainkotiin. Mummelini ei dementian vuoksi voinut olla kotona koska olisi pitänyt olla henkilö 24 h/vrk ja mä olin silloin töissä. Kun hän pääsi Kustaankartanoon niin mä jouduin työttömäksi ja siksi jaksoin käydä siellä päivittäin. Töitä tuli mummuni kuoleman jälkeen sopivasti. Ennen vanhainkoteihin pääsi suht terveenä, nyt pitää olla aika huonokuntoinen ennenkuin on mitään mahdollisuuksia. Tunnen kotipalveluihmisiä jotka käy 5 krt/vrk vanhuksien luona kotona, ja ne vanhukset ovat suurinpiirtein sänkyihinsä sidottuja mutta haluavat olla kotona tai ovat pakotettuja olemaan. Eli kotihoitoa lisätään Helsingissä ja vanhukset pois sairaaloista - jonnekin [:-(] tuo on trendi.
Mullakaan äiti ei voisi olla yksin kotona, jos kaatuisi rollella tai muuten, ei pääsisi yksi ylös. Isäkään ei jaksaisi enää nostaa ylös. Äidillä on kyllä turvaranneke tälläisiä tilanteita varten. Minä ja mun nuorempi sisko asutaan 3-4 km päässä heistä ja vanhin sisko noin 12 km. Joten matkaa ei ole ihan kamalasti ja yhteydet täällä pelaa hyvin.
-
Ullu: Mekin asumme äidin naapuritalossa samalla tontilla ja tuttuja ovat lausahdukset,
kuten: sinähän asut siinä vieressä, samallahan se sujuu jne.
Tänään menin lämmittämään äidin ruokaa ja viemään iltalääkkeet ja kas: ruokaa ei ollutkaan!
Äiti oli ilmeisesti nukkunut eikä ollut kuullut ovikelloa eikä puhelintakaan. No onneksi meiltä sitten kuitenkin
löytyi jotain syötävää :-)) Täytyy huomenna selvitellä asiaa.
Koko ajan on sellainen pieni huoli asioiden sujumisesta.
-
Kyllä on niin tuttuja asioita kaikilla teillä, samojen juttujen kanssa on painittu monet kerrat. [?]
Tuokin Varpusen maininta, että heti leimataan hankalaksi kun pitää omaisensa puolia eikä suostu kaikkiin ehdotettuihin kommervenkkeihin, on niin totta kun olla voi. Ja sitten se, että edes sovittuihin asioihin ei voi luottaa että ne menee niinkuin on puhuttu, vaan moneen kertaan saa varmistella.
Ja vaikka palvelutaloihin on vaikea päästä nykyään, Lahdessakin on vuoden jonotusaika, niin silti olen kuitenkin sitä mieltä että oma koti on monelle vanhukselle se paras paikka ja moni siellä pärjääkin jos saa sen avun mitä tarvitsee pärjätäkseen. Mutta kun nykyään se meinaa olla niin että resurssipulan takia niitä apuja karsitaan ja sitten sairaat vanhukset joutuu tulemaan toimeen miten sattuu. Kyllähän tietysti rahalla saa vanhuksille vaikka minkälaista apua yksityisiltä hoivayrityksiltä, mutta kuinka monella vanhuksella niihin on varaa kun eläke on monella kovin pieni.
Meillä tässä taannoin sattui niin että kotihoidossa oli henkilökuntavajausta joten "unohtivat" käydä iltalääkkeet äidilleni antamassa. No äiti tietysti hätääntyi asiasta kovin ja koko yö meni sitten asiaa vatvoessa.
-
Näitä lukiessa, muistuu mieleeni monenlaista. Alkuaikona hakiessani apua äidilleni. Kotiin oli tullut joku kunnallinen sosiaalihuollon pomo lääkärin kanssa, käskettiin myydä talo ja palkata äidille hoitaja. Onneksi olin itse töissä ja sairas setäni vaimonsa kanssa täällä paikalla. Toisella kerralla ehdottivat samaa, silloin sanoin, jotta tämä on myös lapseni ja minun kotini. Omistin silloin puolet tästä torpasta, ai että mua riepoo vieläkin niiden asenne. Meikäläisen oli pakko olla jo töissä, koska toista kuukautta olin ollut epämääräisesti työssä, onneksi työpaikka silloin jousti. Viikon sisällä sairaalasta tulon jälkeen leikkaushaava tulehtui hoitajina olivat setäni sotainvalidi vaimonsa kanssa. Tästä seurasi, uusi sairaalareissu, siellä käydessäni löysin äidin monta kertaa itkemästä huonoa kohtelua. Kuopion sairaalareissulla oli avattu vatsa ja asennettu avanne. Pussin vaihtaminen ei ollut varmaan hoitajillekaan mikään mieluinen homma,koska pistivät pussiin vain reiän, josta pahimmat paineet pääsivät ulos ja hajut levisivät kaikkialle. Äiti oli vähitellen alkanut huomata onnettoman olonsa.
Onneksi löysin sairaalan sosiaalihoitajan, hän ymmärsi mistä on kysymys ja alkoi hoitaa asioita kotikunnan kanssa. Sen seurauksena täällä kävi kodinhoitaja joka päivä ja kotisairaanhoitaja määräajoin.
Tuossa vain lyhyesti tuokioita alkuvaiheen hankaluuksista.
Lisään vielä, suurena apuna oli työkaverini, hänellä oli omaa kokemusta avun saamisen vaikeudesta.
Hänen äitinsä oli ollut kotona ja hänen isänsä oli hoitanut reumaa sairastavan, heikon haurastuneen sängyssä makaavan vaimonsa ja kaksi tytärtään aikuisiksi. Lopulta miehen sydän alkoi reistailla, muutaman sydänkeikan jälkeen saatiin kotiin apua. Tosin tämän jälkeen elo jäi molemmilla lyhyeksi, äiti kuoli sairaalaan ja isän sydän pysähtyi. Avun saaminen tuli aivan liian myöhään.
-
Noita juttuja lukiessa tulee mieleen appeni.
Hän silloin n. 75 v. oli hoitajana anopilla n.70v. viimeiset vuodet. Anoppi oli maanisdepressiivinen koko elämänsä ja lisäksi viimeiset 2-3 v. dementia syveni aika vauhdilla.
Anoppini dementia oli sitä laatua, että hän oli agressivinen...uhkaili tappavansa, kun toinen nukkuu jne, jne....Appeni oli viimeisen vuoden ennen anopin kuolemaa suorastaan kuoleman väsynyt.
Tilanne oli kaikille tosi kamala, kun anoppi ei hyväksynyt muita hoitamaan... Lapset ja lapsenlapset oli laitettu jo vuosia sitten järjestykseen ketkä oli suosiossa ja keitä ei paikalle kaivattu. Kiukutteli, kun kunnan hoitaja kävi pesemässä ja pakotti ottamaan päivittäiset lääkkeet....esim. syytti appeani hoitajan vikittelystä. Laitosviikkoja joita ehti olla 4x, joilla oli tarkoitus olla helpotus apelle, että jaksaisi. Anoppi oli kahta uhkailevampi appeani kohtaan tulleessaan kotiin eikä antanut hetken rauhaa. Me ennätimme kaikki lähipiirissä jo uskoa, että meiltä menee isä/appi/pappa ennenkö saadaan anoppi laitokseen pysyvästi. Ei ehtinyt anoppi laitokseen... Anoppi sai sydänveritulpan ja kaikkien helpotukseksi ja omaksi onnekseen nukkui saman tien pois. Nyt tulee 2v. anopin kuolemasta ja appeni on 81v henkisesti piristynyt ja fyysisesti hyvässä kunnossa...
-
Kiva kun olette osallistuneet tähän pohdiskeluun. Tämä on tärkeä aihe.
Itse en ole joutunut/saanut hoitaa vanhempiani. Olin 26v kun isä lähti ja 27 kun äiti lähti pois tästä maailmasta. Olin silloin keskellä lapsentekoja. Tulin kolmannen lapsen kanssa kotiin sairaalasta, kun äiti oli kuollut varhain aamulla. Ihmettelin, kun meille tuli niin paljon kukkia. Sitten tajusin, että ne olivatkin surunvalittelukukkia, eikä vauvan takia. Toinen lähtee ja toinen tulee. Sellaistahan tämä maailmanmeno on. [:-I]
Jäin vähän niinkuin vaille jotakin. Olen aina ollut pikkuisen kade ihmisille, joilla on sukulaisia. Minulta ne kaikki kaikkosivat aika sukkelaan, veljeä ja siskoja myöten. Olen lapsuuteni perheen ainoa elossaoleva. Olen aina jotenkin ottanut jonkun vanhemman naisen "omakseni". Meidän naapurissa oli vähän äitiäni vanhempi nainen. Hänestä tuli minulle uusi äiti. Kuljin hänen kanssaan teatterit ja konsertit. Hän seurasi lasteni kasvua ja oli ihana. Mutta sitten hänenkin matkansa päättyi. Tuntui kuin olisi menettänyt toiseen kertaan äidin. Isää ei ole korvannut kukaan. Hänet minä olen nostanut "jalustalle". Toista samanlaista ei ole.
Isäni olisi nyt 92-vuotias. En tiedä minkälaista olisi hoitaa häntä vanhana. Voisi olla raskastakin. Varsinkin jos tilanne olisi, niinkuin te olette kertoneet, sellainen että hän olisi muuttunut "lapseksi" taas. Äiti oli usein sairaana ja häntä jouduin joskus lapsenpäästöjen välillä hoitamaan. Muistan, että välillä vähän kiukutti, kun oli hankala saada lapsille (silloin 2) hoitajaa. Äiti oli silloin nuorempi kuin minä nyt, mutta tuntui ikivanhalta. Minua harmitti, kun hän oli niin avuton luuseri.
Tämä pohdiskeluni alkoi oikeastaan siitä, että tuli mieleeni millainen minä olen omille lapsilleni. Toivottavasti en taakka! Jostain syystä pidetään aina itsestäänselvyytenä, että vanhin tytär hoitaa vanhukset. Tai ainakin tytär. Surettaa ihan jos oma esikoiseni joutuu minua passaamaan. Meillä on nyt niin kiva suhde, että en toivoisi sen muuttuvan. Pitäisiköhän kirjoittaa nyt selväjärkisenä paperi, että kun olen dementoitunut vanhus, saavat laittaa minut laitokseen hoitoon ja unohtaa sinne kunnes kuolen? Huh!
-
Tämä pohdiskeluni alkoi oikeastaan siitä, että tuli mieleeni millainen minä olen omille lapsilleni. Toivottavasti en taakka!
Pitäisiköhän kirjoittaa nyt selväjärkisenä paperi, että kun olen dementoitunut vanhus, saavat laittaa minut laitokseen hoitoon ja unohtaa sinne kunnes kuolen? Huh!
Ja kun minulla ei ole lapsia lainkaan, niin sekin herättää kysymyksen että kukas minusta huolehtii sitten jos joskus huolta ja hoivaa tarvitsen. No, onneksi Suomessa sitten varmaan yhteiskunta huolehtii ainakin jollain tavalla niistä joilla ei ole lapsia tai muita lähiomaisia.
Ja mitä tulee tuohon "selväjärkisenä" annettuun lupaukseen palvelutaloon tai vanhainkotiin menemisestä, jotenkin kummasti se tuppaa unohtumaan sitten kun sen aika tulee.
Meidänkin äiti sanoi aina nuorempana että viekää hänet sitten vanhainkotiin kun hän ei enää osaa huolehtia asioistaan ja itsestään. Mutta nyt kun hän sairastui ja palvelutalo oli yhtenä vaihtoehtona hänen asuinpaikakseen niin eihän se sitten ollutkaan enää mieluinen vaihtoehto. [:-)]
-
Se on hyvä terveenä sanoa, että viekää jonnekin,,,
säilöntäpaikkojahan nuo laitokset ovat, unta annetaan pillereillä, rauhaa samoin.
En jaksa uskoa, että vanhukset tarvitsisivat niin paljoa rauhoittavia, kuin mitä niitä käytetään.
Minulla on yksi lapsi enkä halua, että hän olisi kiusassa minun kanssani.
Se että läheisestä tulee rasite ei ole kivaa.
Luultavasti minä saan olla kotona, eihän silloin ole enää hoitajiakaan.
Toisaalta silloin kun tuli Tyttökullat niminen tv-ohjelma ajattelin että kimppa-asuminen voisi olla vanhana kivaa [:-)]
-
Kimppa-asumista Pönttölän vanhainkodissa? [:-)]
-
Kimppa-asumista Pönttölän vanhainkodissa? [:-)]
Sehän on hyvä idea :-))
-
Jokunen aika sitten suunniteltiin pönttöläisille kesänviettopaikkaa ja nyt vanhainkotia! :-)) :-))
Mitähän seuraavaksi? :-))
-
Ikioma hautausmaa...
-
Kimppa-asumista Pönttölän vanhainkodissa? [:-)]
Sehän on hyvä idea :-))
Juu, iso talo jossain maalla, kaikilla omat huoneet. Mukaan sopisi myös kaikkien lemmikit, gerbiilistä hevosiin. Isot linnunruokasysteemit olis pihalla ja porukalla aina tehtäisiin ruuat ja ison pöydän ääressä syötäisiin ja samalla turistaisiin. Puutarhassa kukoistaisi kaiken maailman kasvit ja niitä yhdessä hoidettaisiin. Toteutettaisiin kaikkien villeimmätkin unelmat. Olisko kivaa? No olis mutta haavetta vain. [:-DD] [:-DD]
-
Ois se ihanaaa!!! [:57]
-
Säilyisköhän se sellaisena rauhan ja rakkauden tyyssijana? Riideltäisköhän me koskaan? [:-P]
-
Tiina ja Varpunen, oikeassa olette, että helppohan se on nyt sanoa... Tärkeintä olisi kai pitää itsensä vetreänä ja henkisesti vireänä. Tyttökullat-idea on oikein hyvä. [:5]
On hieno ajatus lähteä kehittelemään Pönttölän omaa vanhainkotia. Samanhenkiset ihmiset asuisivat yhdessä ja ymmärtäisivät toisiaan. Hömis on tietysti oikeassa, että voisi olla säröjäkin rauhan ja rakkauden tyyssijassa. Mutta sellaistahan elämässä tapahtuu.
Ajatelkaas! Pönttölän vanhukset asuisivat jossain isossa talossa yhdessä (jokaisella oma huoneensa). Nuoret pönttöläiset kävisivät katsomassa vanhuksia ja pidettäisiin mukavia illanistujaisia. Retkeiltäisiin, harrastettaisiin kulttuuria, opiskeltaisiin yms. Ei siinä kerkeäisi alzheimer iskeä. Wau! [:5]
-
Tiina, tuo kuulostaa todella hyvältä, ja on ihan vakavasti otettavakin idea.
Tuleehan vanhat avioparitkin yhdessä toimeen hyvin pitkään, mutta sitten kun toinen menee jälkeenjäänyt ei pärjää yksin. Yksi on huono yhdessä asiassa, mutta toisessa hyvä, joukkovoima kunniaan [:-)]
Riitaa varmaan tulisi, mutta kun jokaisella oma huone, niin sinne pääsisi lepuuttamaan hermoja.
Varjoisat pinjat sopisi nimeksi pönttökodillekin :-))
-
Arabianrannassa erään vanhuksille tarkoitetun laitoksen nimi on Loppukiri, miten ois Loppunalku [:-DD]
-
Juu ja siellä vanhainkodissa olisi käsityö- ja puhdetyökerho. Tiina pitäisi paju ja risukursseja, mie voisin opettaa lasitöitä ja sukututkimusta. ja monten muukin lajin opastusta saataisiin. Matkailukerhon vetäjä olisi tietty Hömis. Oma hevonen pitäis olla, polle meitä rattailla kuskais linturetkille.
-
Juu ja siellä vanhainkodissa olisi käsityö- ja puhdetyökerho. Tiina pitäisi paju ja risukursseja, mie voisin opettaa lasitöitä ja sukututkimusta. ja monten muukin lajin opastusta saataisiin. Matkailukerhon vetäjä olisi tietty Hömis. Oma hevonen pitäis olla, polle meitä rattailla kuskais linturetkille.
No varmaan jo ja Pyris vetäis kamerakerhoa... eiköhän Tainan Hopokin joskus vetäydy eläkkeelle...
-
Ja sitten meillä olisi ihan oma Pönttölän lippu ja viiri. Lippu tankoon aina juhlapäivinä ja viiri jokapäivä.
Sitten se talo olisi linnunpöntön mallinen - jaa - olisikos hankala, jos olisi monta kerrosta. Hylätään siis se idea. Mutta jos se olisikin sellainen lintulaudan mallinen- vaikka sellainen kuin Välskäri teki meidän pihalle. Yksikerroksinen ja pitkä. No, sittenhän se onkin joku vanha kansakoulu.
Ei kun etsimään sopivaa!
Lasitöitä, tilkkutöitä, huonekalujen entisöintiä, huovutusta, helmitöitä, mattojen kudontaa, raanuja,
ja sitten siellä olisi
ideapaja,
jossa Jarmo ideoi uusia malleja!
Risto ja muut kunnostavat meidän taloa, kasvimaita ja kasvihuoneita on runsaasti.
KaijaPasi grillaavat mustapekkaherkkua ja Didi keittää ihanaa kasvissoppaa. Zeenerin sämpylät kuuluvat jokaisen aamun kahvipöytään.
Jarmo ja Tiina käyvät kirjastosta jokaiselle jotakin sopivaa lukemista.
Kaitsu virittää meille jokaiseen linnunpönttöön kameran ja kaikille talven öisille eläinkulkijoille vesilähteen, jossa vesi ei koskaan jäädy.
Pääpönttölän pienimmät pitävät meidät kesäisin kalassa!
Kukkanen hoivailee meidän viherkasvit. Risto rakentaa meille tähtitornin.
*************************
Tästä tulee siis nyt jatko/mielikuvituskertomus. Olkaatten hyvät ja jatkakaa:
-
Puppu voisi vastata pönttöläisten juhlien järjestelyistä. [:-DD]
-
No jo vain!
Ja Sus katsoo tähdistä että milloinka on millekin asialle hyvä ja suosiollinen jakso
-
Ja Marfa, kulttuurikerhon kantava voima, katselee sopivat teatteri- ja muut esitykset!
-
Jeeeee! Kannatetaan! [:5]
-
Omavaraistalous melkein olis, kun on noita puutarhaihmisiä paljon.
Mikäs siellä olis eläessä, eläimillekin samalla olis vanhainkoti ja Hopokin pääsis hommiin.
Mikä se yhteisö oli joka yritti tuota samaa muutama vuosi sitten.
Oli kyllä nuoriakin mukana,,,
Luultavasti olisi ekologinen jälki pienempi tuolla lailla asuen.
-
Voe hitsi, ku ei tu kaikkia viestiketjuja kattottua! :-O
Olisin voinu ihan toimeksisaaneena, ilmottaa, et olis 51:n yksiön, yks kerroksinen, sähkölämmitteinen, harjakattonen ja teräsrunkonen, tilaelementti talo, saunoinee, yhteiskeittiöinee sun muine sosiaalitiloinee, noudettavissa. Poisvienti hintaan. Ns, nollakaupalla.
Toiminu aikoinaa yhteismajotus paikkana.
Rakennus on kesäkuun alkuun mennessä siirrettävä tontilta ja tontti siivottava!
Kelläs teillä on sitä tonttia? :-O [:-I]
Onks täst ny liian myöhästä ilmotella, vai onko liian aikasta? Joko teil on kööri koossa? :-))
Siirron kustannuksist mul ei o harmaata aavistustaka! :-))
muoks. mulla sen kaa alkaa kuitekki jo tulemaa kiiru!
-
[:-DD] [:-DD] [:-DD]
-
No niin, Veke se löysi meille jo talonkin, enää talli puuttuu.
Niin ja se tontti, mutta sitähän riittää nyt vaikka Helsingissäkin [:-DD]
-
No niin, Veke se löysi meille jo talonkin, enää talli puuttuu.
Niin ja se tontti, mutta sitähän riittää nyt vaikka Helsingissäkin [:-DD]
Voitaishan me ottaa se tontti vaikka Sipoosta. [:-)]
-
Ei me voida kun hesa ehti ensin [:-DD]
-
Otetaaan vaikka Tuusulasta. Se on nykyisin muotisuunta.
-
No niin, Veke se löysi meille jo talonkin, enää talli puuttuu.
Niin ja se tontti, mutta sitähän riittää nyt vaikka Helsingissäkin [:-DD]
Se jäi teillä sitte kööri kasaamatta, ku ette päässy siit tontinpaikasta yksmielisyytee, vai?
Eiles on tehty kaupat ja homma alkaa mun kohdalta olemaa ohi. Kunhan katton, et siivoovat viä jälkesä! :-))
Täytyy ny äkkii käydä viä ottamas siit joku valokuva, ennenku pirstaavat sen. [:-DD]
-
Ilmeisesti porukka on vielä liian nuorta, sitten eläkkeellä ainakin toteutetaan tuo :-))
-
No niin, Veke se löysi meille jo talonkin, enää talli puuttuu.
Niin ja se tontti, mutta sitähän riittää nyt vaikka Helsingissäkin [:-DD]
Se jäi teillä sitte kööri kasaamatta, ku ette päässy siit tontinpaikasta yksmielisyytee, vai?
Eiles on tehty kaupat ja homma alkaa mun kohdalta olemaa ohi. Kunhan katton, et siivoovat viä jälkesä! :-))
Täytyy ny äkkii käydä viä ottamas siit joku valokuva, ennenku pirstaavat sen. [:-DD]
Se lähti sitte Pönttoläisten vanhainkoti Joensuuhun:
Tulee kuulemma hyvään tarpeesee. 4 huonetta jäi viä tontille, mut ne sitte meneevät ympäri Suomee, lähipäivin.
Eiles kerkisin muutaman kuvan viä käydä räpsäsemäs, ku oli enää puolet talosta jäljellä.
Ihan hyvält tuntuu, ku talo on häippässy, vaik vähä haikeeltaki tuntuu. Tuliha siel senverran öitä melskattua! [:-DD]