Pönttöfoorumi
Keskustelualueet => Vapaa keskustelu => Aiheen aloitti: iipa - 01.02.08 - klo:14:22
-
Eilen tyttäreni soitti ja itki. Tietysti pelästyin, että mitä on tapahtunut, kunnes hän kertoi syyn. Hän oli katsonut videon vuodelta 1996. Se ohjelma esittiin telkkarissa ja kertoi rakkaasta sukulaistytöstämme ja tyttäreni kummista, hänen ajatuksistaan, elämästään, toiveistaan, sairaudestaan ja kuolemastaan.
Itse en ole tuota videota katsonut yhdeksään vuoteen, mutta enkä on tullut aika minunkin se katsoa taas. Rakas sukulainen, oli eläessään kuin enkeli ja nyt hän on enkeli jossain muualla. Häellä oli paljon sanottavaa meille aina, jo ennen sairastumistaan ja sittenkin kun hän sairasti. Hän halusi että elämme ja koemme hänen sairautensa hänen rinnallaan loppuun asti ja niin teimme. Vaikka kuolema, varsinkin nuoren kuolema on hirvittävän surullista, se kaikki jätti meihin jälkeen jääneisiin hirvittävän kauniin muiston. Pidän itseäni hirvittävän onnekkaana, kun sain olla hänen vierellään viimeiseen hetkeen. Myös tyttäreni pitää sitä kaikkea rikkaana kokemuksena, hän sai pitää kummiaan kädestä viimeisinä hetkinä ja silti kuulla rohkaisevia sanoja elämästä. Olla laittamassa kummiaan arkkuun ja saattaa haudan lepoon. Kaikki tänä on ollut elämäni vaikuttavampia asioita. Ja tiedättekö mikä oli tärkeitä mitä hän minulle opetti, melkein kaksikymmentä vuotta vanhemmalle? Hän opetti kuinka tärkeää on osoittaa tunteet aikanaan, halaus ei muka ollut minun juttuni, vaan hän tuli ja halasi aina ja kaikkia. Ja tunnen samoin, kun tyttärenikin eilen, hän halaa meitä jokaisena päivänä edelleen.
Viime sunnuntaina katsoin areenalta erään ihmisen tarinan, itkin ihan hirveästi, mutta pidin sitä ohjelmaa todella hyvänä ja tarpeellisena. Tuollakin tytöllä oli paljon sanottavaa.
-
Haluaisin sanoa tuohon paljonkin, mutta nyt ei tule oikein mitään sanoja. Hienoa, että olette olleet tukena, vaikkakin ymmärsin, että myöskin te olette saaneet paljon.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä tuo ohjelma. Mistä se on tullut ja milloin?
-
Tätä ohjelmaa en löydä mistään tallenteista, se toimitti v 1996 Tarja Tallqvist.
Meillä on se itse nauhoitettuna.
Viime viikonloppuna katsomani ohjelma ei löydy areenalta vaan ylen elävästä arkistosta.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=74&t=&a=4989 (http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=74&t=&a=4989)
-
Katselin äsken tuon ohjelman, ja se pani kyllä ajattelemaan omaa elämää ja suhtautumista siihen, sekä myös suhtautumista läheisiin ihmisiin. Kuinka pienistä, jokapäiväisistä asioista ihminen on kiitollinen tuossa tilanteessa. Ei koskaan saisi pitää mitään ihan itsestään selvyytenä.
Kiitos, Iipa linkistä.
-
Surullinen, mutta kuitenkin samalla äärettömän kaunis tarina Iipalta. Tuohon on vaikeaa kommentoida mitään.
Tuota linkkiä en taaskaan pysty katsomaan, en halua nyt itkeä.
-
Läheisen ihmisen saattaminen rajan ylitse on vaikuttava kokemus. Ei lainkaan pelottava.
Minulle mieheni viimeiset kuukaudet olivat elämäni parasta ja kauneinta aikaa. Koskaan ei kukaan ole sanonut minulle niin monta kertaa päivässä: "Minä rakastan sinua."
Koskaan rakkaus ei ole tuntunut niin vahvalta kuin tuolloin.
Ero oli repäisevä ja raskas, mutta siitä jäi niin kauniit muistot. Silittää hellästi toisen väsynyttä kättä, silittää harmaantuneita hiuksia, katsoa väsyneisiin silmiin - tietää, että on edessä ero. Tilapäinen vai lopullinen? Kukapa meistä sitä tietää.
Minä uskon, että me tapaamme vielä.
Kun hän oli kotonamme arkussa, laitoin viimeiseksi hänen kasvoilleen liinan - peitin rakkaat kasvot - sanoin hyvästit. Kimppu lemmenkukkia oli hänen käsissään, särkyneen sydämen kukkasen laitoin rinnan päälle.
Näin hän lähti.
-
Vaikuttavaa..kauniisti Rouva Hömötiainen kirjoitti, ja moni muu.
Hienoa, että tämä aihe laitettiin. Vaikka vaikea on ajatuksiaan tästä aiheesta sanoiksi pukea, enkä osaakaan, enkä oikeastaan haluakaan. Mutta erittäin hyvää tekee lukea. Kiitos. [:6]
-
Kauniisti kirjoitettu vaikeasta aiheesta, joka kuuluu elämäämme päivittäin ... syntyminen, eläminen ja kuoleminen...erottamattomat. Luopuminen on vaikeaa.
-
Kiitos Töyhtis viestistäsi.
Saman tien serkkuni kanssa kulkeneena ymmärrän tuon viestin sisällön.
Serkkuni sairastui rintasyöpään, jonka piti olla koteloitunut eikä siitä olisi leikkauksen jälkeen enään harmia. Vuoden päästä löytyi kuitenkin luustosta etäpesäkkeitä ja hoidoista huolimatta urheilullinen
hyvät terveelliset elämäntavat omaava "maanpäällinen enkeli-serkkuni" menehtyi vuosi sitten sairauteen.
Vaikka viiden vuoden kulku serkkuni kanssa alusta loppuun oli ystävyyden lujittavaa ja
minulle voimia antavaa, en ole kuitenkaan pystynyt käymään serkkuni kuolemaa läpi realistisella tavalla vaan olen kieltänyt niin käyneen.
Nyt itkin ensimmäisen kerran kaiken sen ahdistuksen pois ja tänään tuntuu paremmalta.
Nyt olen valmis viemään kukat hänen haudalleen ensimmäisen kerran.
Videon katsottuani tuli hyvä mieli. Siinä tämä nuori neitonen puhui niin hienosti kuolemastaan.
Kaikkein eniten kärsin serkkuni puolesta siitä, että hän pelkäisi kuolemaansa, mutta niinkuin
videon henkilökin niin serkkunikin ei koskaan myöntänyt sen olevan päällimmäisenä mielessä
vaan hän toivoi, että kipuja voitaisiin hallita niin, että hän voisi nukkua yönsä ja nauttia
viime hetkistään perheensä ja ystäviensä kanssa ilman tuskia. Näin myöskin hänelle suotiin,
hyvien lääkkeiden ansiosta. Hän laski leikkiä vielä kuolinvuoteellaankin. Viimeiset sanan
mitkä hän minulle sanoi oli: toteuta unelmasi ja muuta pois kerrostalosta.
Näin tein.
Suomalainen kulttuuri ei hyväksy kuolemasta puhumisesta. Vanhuksillekkin aina sanotaan, että höö-höpö, et sinä nyt vielä kuole, älä sellasia nyt puhu, vaikka vanhus olisi jo yli 90.
Kuolema kun todella on osa ihmisen elämää, siitä on voitava keskustella
Sairaalassa työskennellessäni, se oli jotenkin luonnollisempaa
-
Olen samaa mieltä siitä, että kuolema on vallan kiellettyjen aiheiden listalla. Siitä ei saa puhua, sitä ei saa nähdä, sitä ei saa olla olemassa.
Jopa lääkäritkään eivät osaa siihen suhtautua.
Se on meillä kaikilla varmasti edessä - aivan yhtä luonnollisena kuin oli syntymäkin. Eikös ne videoi syntymää - no - kuolemaa nyt ei tarvitse videoida. Mutta kuolemaansa lähestyvien ihmisten ajatuksia ja tuntoja olisi varmasti hyvin terveellistä kuulla ja uskaltaa kohdata.
-
Minusta ei ole oikein, jos kuolema viedään meistä kauas, se on osa tätä kaikkea. Olen aina hyvästellyt jos suinkin mahdollista kuolleet läheiseni, en koe sitä pelottavana. Se on osa surutyötäni. Ymmärrän että kaikki eivät koe asioita samalla lailla ja sen heille suon. Suru ja itku kuuluu elämään. Kuten ilokin. Syntyminen, elämän alku.
-
Kiitos tästä ketjusta. Kiitos, vaikka luenkin tätä kyyneleet poskia pitkin valuen. Tuli vain niin ikävä niitä rakkaita, jotka ovat jo kuolleet. Hyvällä tavalla ikävä kuitenkin. Aikaa on kulunut jo sen verran, että enää ei tee niin kipeää.
Hyvä on näistä asioista puhua. Ei pidä siivota kuolemaa pois normaalista elämästä. Toki sitä toivoo, että se itse kullakin tulee mahdollisimman myöhään, antoisasti eletyn elämän jälkeen. Tärkeä osa silti.
Kiitollinen olen siitä, että olen saanut olla niiden jo pois lähteneiden rakkaiden vierellä vierellä kun se aika on koittanut. On ehditty puhua, olla ja kertoa kuinka tärkeitä olemme toisillemme. Se viimeisten aikojen yhdessäolo on ollut tärkeää minulle. Olen halunnut tarrata jokaiseen minuuttiin, koska on ollut tieto siitä, että aika on käymässä vähiin. Se on ollut jo osa minun konkreettista surutyötäni. Tehdä parhaansa rakkaan viimeisten aikojen hyväksi.
Hautajaisista yms. en välitä. Aivan sama olisi ollut vaikka jäädä pois, vaikka oli kyse lähiomaisista. Minä olin jo sanonut rakkailleni hyvästit, rauhassa ja rakkaudella. En voisi kuvitella hyvästeleväni rakkaita ihmisiä heidän 50 parhaan ystävänsä keskellä suljetun arkun äärellä. Enkä usko rakkaideni siellä arkussa olleen, kuoren vain.
Tuo kaikki kuolemanjälkeinen maallinen hössötys on sitten kai niitä muita jälkeen jääneitä varten, hautajaiset ja muistotilaisuudet. Monelle toki se on tärkeä osa surutyötä ja heille sen suon. Itse en vain osaa surra kaiken kansan keskellä, enkä osaa siinä ison surun keskellä ajatella muita ja muiden suremistarpeita. On hirveää kun joutuu siinä tilanteessa järjestämään kaikkea, ajattelemaan muita ja miettimään käytössäännöstöjä ja muuta sosiaalista kuviokelluntaa. Siis kun siinä tilanteessa sitä haluaisi vaan paeta jonnekin omaan rauhaan suremaan.
Tätä kirjoittaessa tuli mietittyä kaikenlaista. Arjen pikku harmistuksetkin taisivat saada vähän pienemmät mittasuhteet. On ihanaa kun on ollut niitä rakkaita, joita voi nyt lämmöllä muistella.
-
Hyvää keskustelua kuolemasta ja sen kohtaamisesta!
Täälläkin luontokoulun kylänraitilla asia on myös esillä aina kohtaamisissa. Lumiukkoenkelit ovat jo sulamassa, niistä yhdelllä on sukset, pipo ja huivikin kaulassa. Kynttilät luovat liekkien lämpöä kohtaajalleen edesmenneen koululaisen viimeisellä leikkipaikalla.
On hyvä pysähtyä kiireen keskellä ja on myös hyvä, kun voi olla läsnä lapsensa menettäneen perheen ikävässä.......Keskustelut ja ja vain lähelläoleminenkin lohduttavat.
-
ullun kannanotossa jotain sellaista, mistä tunnistan itseni. Upeaa ilmaisutyyliä muutenkin, "sosiaalista kuviokelluntaa"... :-)) Tämä oli osuva, paljonkertova ilmaisu, jota en ennen ole kuullut. Se pitääkin sisällään juuri kaiken sen, mitä itse myös koen vieraaksi.
Minulla itselläni ei ole ollut paljon menetyksiä ja kenenkään vierellä ei ole vielä tarvinnut olla. Viime aikoina - johtuuko omasta iästä, omien vanhempien vanhentumisesta, ikätoverien ja ystävien menetyksistä - on ajatusleikkiä kuolemankohtaamisesta tullut ajateltua paljon enemmän..
Kaikkeen liittyy varmasti omia "kuolemanpelkoja" ym kun ei oikein voi tietää miten sen kestää ja kantaa, kun läheisensä menettää.
Haen ehkä jollakin tapaa otetta käsitellä kuolemaa, omien vanhempien vanhenemista jne. Ymmärrättekö mitä yritän ilmaista?
Siksi on upeaa lukea kirjoituksianne ja ajatuksianne elämän tämänkin puolen läheisesti kokeneilta. Kiitos! [:-)]
Hyvän ystäväni, joka oli minulle kuin pappa, koko lintu- ja luontoharrastukseni sytyttäjä, hänen kuolemansa oli minulle menetys.
Ikävä ja suru valtaa mielen vieläkin ja vein hänen haudalleen muuten vanhat rikkoutuneet kiikarini tässä taannoin....se oli minulle tärkeää. Minulla oli ne kiikarit silloin kun yhdessä retkeiltiin..eli minun tapani käsitellä ikävääni ja surua on hyvin erinäköinen kuin mitä käytössäännöissä sanotaan.
Hautajaiset ja muistotilaisuudet herättävät minussa taas aivan samanlaisia tuntemuksia, kuin ullulla, se on silti sama vähän kaikkien juhlien suhteen.
Esim. lakkiaiset, rippijuhlat ym iloiset juhlat - eivät nekään tahdo minulta sujua minkään käytössääntöjen mukaan.
Minusta on tärkeää, että nämä ilon ja surun juhlat voisivat olla ihan läheisten itsensä näköiset ja kokoiset. Silloin siihen voi vaikuttaa kun on kyseessä oma läheinen.
Kiitos ullu hienosta tukea antavasta kirjoituksestasi.
-
Meillä on niin monta tapaa antaa rakkaitten ja läheisten lähteä. Sureminen on joka kerran erilaista.
Itse olen kohdannut hautajaisissa "uusia alkuja". Kerran sain uudelleen yhteyden serkkuuni.
Olen ollut myös saattamassa läheisiksi tulleita asiakkaita yhdessä heidän perheidensä kanssa. Yhteinen valmistautuminen heidän kanssaan on ollut osa poisnukkuvan arkea joskus pitkäänkin. Tietynlainen rauhallinen odottaminen on tehnyt surutyöstä paremmin hallittavaa. Järki ei kuitenkaan syrjäytä tunteita. Hömiksen kertomassa samaa ajatusta siitä, että viimeiset kuukaudet voivat olla niitä parhaita. Ei ole enää pelkoa eikä kiirettä. On vain läheisyys ja rakkaus.
-
Hyvää huomenta tuuuliseen päivään.
Meidän koulussa oli viime viikolla, tapaturmaa seuraavana aamuna leikeissään menehtyneen oppilaan muistotilaisuus, jossa puhuivat hänen isänsä ja isoveljensä!
Lapset työstävät suruaan myös omalla tavallaan, myös luontokoululaiseni siellä lomakohteessaan yhdessä vanhempiensa kanssa. Kotona odottavat sitten kohtaamiset leikki- ja pelikaverien kanssa.
Itse muistan, kun menetin äitini , olin pikkuinen vielä. Kuljin ulkona yksikseni metsässä, uudessa kotiympäristössäni, ja juttelin hänen kanssaan katseeni luotuna sinne ylöspäin...näin aisiat muistuvat mieleen, onhan tuostakin jo yli 60 vuotta aikaa....
Näin minä tavallani......"Älä salpaa surua luotasi, ei mikään kimalla kauniimmin, kuin puhtaat kyyneleet"....kirjoittaa suomalainen runoilija, sama pätee iloonkin
-
Minulla on myös ollut aina sellainen käsitys, että voin muistella omaisiani missä vain. Haudassa on vain
kuoret. Jotenkin omaiseni haudalla tulee vain ikävät muistot hautajaisista. Ne ovat todella raskaita ja ahdistavia. Minä en myös halua surra isossa joukossa varsinkaan silloin kun olen saattamassa ihan lähiomaistani hautaan.
En tiedä onko outoa ajatustavassani, että jos joku luonnon eläin, orava tai lintu
on jotenkin poikkeavalla tavalla usein läsnä ihan lähellä kesyn oloisesti niin ajattelen, että siinä on
jonkun vasta kuolleen omaiseni sielu. Ainakin sitä toivoo niin, että itsekin joskus voisi palata jossain muodossa takaisin omaisiaan tervehtimään. Se on varmaan vaan sitä luontoihmisen herkkyyttä. Mutta onneksi se tuntuu hyvältä ajatella niin.
Tätini, joka asuu Kanadassa, kertoi, että siellä hautajaiset eivät ole lainkaan niin surullisia, kuin meillä
suomessa.
-
Leilan ja Luppakorvan kirjotuksis on jotai minunkin ajatuksista.
Olen nähnyt monia lähtöjä. Se kuulu siihen mun entisee työhöni. Yks häkellyttävimpiä on ollu, kun minulle vieras mies viimehetkellää tarttu mua kätee ja pyys, etten jättäis. Lupasin, ettenhän minä, ja samantien kuoli. No nyt olen luonaan ajatuksissani.
Surullisin oli viimeisen ystäväni kuolema ja sitä en ollu näkemässä, se koskee. Hänestä on muistona se sormus, mikä piti antamani, kun tulee sairaalasta. Hautajaisissa itketti, nin nytkin. Ne oli kauniit hautajaiset. Seuraavana maanantaina olin jo hyvissä ajoin kattomas, kun kaivinkoneenkuljettaja körötteli paikalle. Nostivat apulaisen kaa sen kannen pois ja antovat mun rauhas kattella. Sitte viskottii ne lakastuneimmat kukkaset sinne arkun kannelle ja sen jälkee ne havut. Kuski sano viimen, et mitä jos peiteltäs ja alko hommii. Pyysin varovasti peittelemää. Lopuks taputteli hiekan tasaseks koneen kauhal ja nosti peräkärryst ruohomaton päälle. Siihen sitte ne kauneimmat kukat koottii.
Kuolemat koetaan niin eritavalla. Ei minunkaan mielestäni hautaan mene, kuin ruumis ja vaikka se sinne tuhkana pantais, nin ei sinne ihmistä itseä laiteta. Ihminen on silloin jo pois ruumiista. Saattaa olla jo, vaik kattomas suruväkeä. Monasti tunnen, kuinka joku jo kuollut, on luonani. Jotenkin vaikea sanoiks pukea ajatusta, että tässä ne kaikki läsnä ovat, kun kaipaan, kukin vuorollaan, tai useampi kerrallaan, tai tuleevat kunhan ehtiivät, vaikken odottaiskan. Monesti vielä älyän, kuka se on ja saatan jotain sanoakkin. Vaikutan varmaan hullulta.
Onhan heillä muutakin tekemistä, kun istua tääl mun luonani. Esmes tavata niit ystäviää, jotka on jo ennemmin kuolleet. Niitä heidän ensirakkauksiaan, tai muita ystäviään. Tai opetella olemaan siel, ninkun siel pitää olla. Tai käydä kattomas niitä, ku mua elämässän kiusaa ja sitte neuvoo mua. Tai mitä nyt vaan, mitä mielensä tekee. Mun mielestä siel muuttuu maanpäällä olleet vihamiehetki joteki. Joko siel tehää sovinto vanhoist riidoist, tai joteki muute, mut ei siel vihaa pidetä yllä. Raajarikkosetki siä käyskentelee ehyinä ja niil kel päässä on viirannu, käy aivos joku huuhtelu ja onvat ihan hyviä. Kepposia varmaaki kyl tekeevät, tai ainaki olen joskus nin kokenu.
Monenlaista hautajaistaki olen nähny ja mukana ollu. Kauniita ja vähemmän kauniita. Pahimmast pääst on kai se, ku jo hautajaisis aletaa perinnöst tappelee. Se on tosi rumaa. Sillon en kestänny ja lähin kesken pois. Oudoin oli sellanen uurnan laskijainen, ku näin jälkeepäi, olen ihmetelly, et kuinka ollenka siihen jouduin. Ehkäs seki viä joskus mulle valkenee, mut todellakan, mun ei ois siel pitänny olla. Sielt en ketää tuntennu, enkä vainajaaka ollu koskaa nähny.
Illalla isälleni soitin nin sano taas mun yhden leikkikaverini kuolleen. Mua nuorempi. Noiden leikkikaverieni kuoleman takiiha se on tää omaki lähtemiseni jo vilahdellu mieles. Oman lähtöni ajatuksena olen pitänny sitä, ettei kovin moni jäis suremaa, tai jos jotakuta vähä surettaskin, nin ettei kuitekkan sitte kauheen kauan. Luulen siinnä tavotteessa onnistuvani. Kepposille aion sitte kyl tulla. Saatte ihmetellä, ku yhteydet tökkii! Puhelimes iskän kaa vähä mietitii tät lähtöjärjestyksen epäjohdonmukasuutta. Et ei täält näköjää ikäjärjestykses lähetä. Kysyin, et onko montakaa vanhempaa ystävää, ni hetken mietti, alko nauramaa ja tuumas, et eipä o ketää vanhempaa tuttavapiirissäkä. Iskän kaa on lähtemisist puhuttu ja tiedetää, et on siel aika kööri sit oottamassa.
Ny lentää vesi silmistä nin, etten meinaa näppiksen nappei erottaa. On lopetettava.
Toivosin, et täst aiheest olis viä paljo keskustelua, eikä se olis kiellettyä.
-
Kiitokset Iipalle linkistä. Katsoin sen ohjelman ja pari muutakin aiheeseen liittyvää. Dokumentin Suomalainen kuolema, olinkin nähnyt jo aiemmin pariinkin kertaan. Oli hyvä katsoa se nyt uudelleen kun omien rakkaiden kuolemasta on jo kulunut tovi.
Kolmas tuolta sivulta löytyvä dokumentti Anna-Liisa - kohti kuolemaa – Tositarina kosketti kovasti varmasti siksi, että se muistutti kovasti äitini viimeisistä ajoista. Äitini oli myös Terhokodin asiakkaana viimeiset aikansa.
Luscy otti esille asian, jota on paljon vaikeampi käsittää ja hyväksyä kuin iäkkään ihmisen kuolema. Sitä en kykene ymmärtämään miksi vasta nupullaan oleva nuori ihminen, lapsi vielä, kohtaa kuoleman. Varmasti kaikella on tarkoituksensa, mutta ei sitä järjellä voi selittää, en minä ainakaan.
Tässä tätä kirjoittaessa olikin tullut Vekeltä viesti. Kauniisti kirjoitit. *tarjoaa nenäliinaa*
-
Veke, kauniisti kirjoitit.
Minä tarviin itse nenäliinaa.
-
Tippa linssissä mäkin näitä juttuja luen.
Mä en vielä ole kovin paljoa menetyksiä joutunut kokemaan.
Ainoan mummoni menetin kun olin ala-asteikäinen,muutama muu sukulainen sen jälkeen,muttei mitään kovin läheisiä.
Muita isovanhempiani en ole koskaan nähnytkään,(olivat kuolleet kauan ennen syntymääni)nyt aikuisena heitä kaipaisin juttukaveriksi.
Eniten pelkään miten jaksan ja selviän sitten kun niitä kaikkein rakkaimpia lähtee.
Toivottavasti lapseni ei lähde ennen minua,sillä sitä en kestäisi,enkä varmaan sen jälkeen haluaisikaan jatkaa tätä elämää enää.
-
Voi kun Veke kirjoitit kauniisti. [:1]
Pikkasen hymyilytti jotkut kommentit, vaikka asiaa olivatkin.
-
Ihanaa tekstiä Veke. Luin tekstisi moneen kertaan, se oli sen arvoista.
Minäkin olen ollut niin paljon kuoleman kanssa tekemisissä, kun työskentelin 8 vuotta
verisyöpäosastolla. Potilaisiin kiintyi, kun moni tuli hoitoja saamaan niin pitkän matkan
päästä. Heillä ei ollut täällä eteläsuomessa ketään kuka olisi käynyt heitä katsomassa.
Meistä hoitajista tuli heidän lähiomaisia.
Suuri ilo oli, kun joku parani vakavasta taudistaan. Mutta tosella ahdistavaa seurata
heidän etenemistään terminaalivaiheeseen. Varsinkin nuorten ihmisten. Kuitenkin
tunsi itsensä todella tärkeäksi ihmiseksi juuri siinä loppuvaiheessa.
Silloin osastolla oli vielä niin kiireinen työtahti, että olisi pitänyt vain irrottaa potilaan kädestä
ja sanoa, että muut työt odottaa. Minä en voinut ja sain siitä usein moitteita.
Ajattelin, että vaikka saisin lopputilin, en jätä kuolevaa yksin viime tunneilla.
Näin kai sitä itsekkin toivoisi, että joku pitelisi kädestä kiinni ja "saattaisi"
Jokaisen ihmisen kuolema on yhtä arvokas, oli hän ollut eläissään millainen tahansa, olen sitä mieltä.
Veljenikin käytti Alkon tuotteita aika reippaasti ja sairastui haimasyöpään. Mutta vaikka en tuntenut
veljeäni veljeksi hänen pahimpina kausinaan, katsoin usein kuvia lapsuudestamme ja muistín, miten hän
aina suojeli minua joka olin 2 vuotta nuorempi ja muutenkin hän oli minulle todella rakas ainoa veli.
On vaan katkeraa, kun en voinut mitenkään vaikuttaa hänen juomiseensa. Hän ei kuunnellut neuvojani
eikä ottanut apua vastaan. Kun hän sai tietää, että mitään ei ollut enään tehtävissä, me lähenimme
taas rakastavina sisaruksina, ihana että niin kävi. Silloin hän ymmärsi miten tuskallista oli seurata hänen
itsetuhoista elämäänsä. Toivoin niin, että hän vielä selviäisi ja saisimme menetetyn ajan takaisin.
Mutta nyt on kuitenkin kauniimpaa muistella häntä.
-
Ois tästä aiheesta ollut mukava keskustella rohkeasti enemmänkin, eli lukea muidenkin mielipiteitä,
vaikka ei niin "mukava aihe olekkaan".
Puhuminen helpottaa
-
Monasti tuntuu, ettei löydä sanoja ollenkaan.....mutta ei niitä tarvitakaan, on hyvä olla vain lähellä.
"Lasten surutyö" oli hyvä myös kokea, olla siinä lähellä.
Luontokoululaisetkin ovat jo kotiutuneet, ja havahtuneet, että yksi puuttuu lähipiiristä!
-
Yks lähdön muistopäivä lisää näihin mun keväisiini.
Iskä lähti. Jäi Ylpöt tekemäti. On vaa surulline olo ja tilaisuus taas ajatella, mietiskellä ja pohdiskella, näit elämisen ja kuolemisen asioita. Ainaha näit sillontällön on tullu mietiskeltyä, mut nää tälläset tapahtumat saa ne asjat aina nin pinnalle. Varmaa olis tilanne toisellaine, jos olis perhe ja läheiset ympärillä, mut näi yksinää ollessaha tää meinaa koville ottaa. Olen lapsillen tietoa antaessan sanonnu, ettei mulla mitää hätää, ku en aina tieä niistäkä, jos vaik alkaavat mun takii huolestuu.
Jotai hohtoo on täs pöntössäki. ku tieän, ettei mua tääl kaikki ihan pöljänä pidä. Vaik ja oha tääl ne etäystävät, joille voi ain murheitaa kertoilla, vaikkei ois koskaa nähtykkä. Jotai erikoist siinäki on. Täytyyki joskus pohtia totaki asjaa, miks jollee tuntemattomalle tutulle voi sellasestaki kirjottaa, mit ei aina oikeelle tutulle tulis edes naamottai kertoneekskan.
Pari päivää on ny mennykki ihan tos petillä turjottaes ja välil pönttöä kurkkies ja jonkusen viestin kirjotukses. Ei ninku mitää o saanu tehtyä. Mikää ei ninkun maistu, eikä mitää oikee osaakkan.
Mut ny voin alkaa oottelemaa, et iskä pistäytyy äiskän kaa mua kurkkaamas. Tiedän, et tuleevat, kunha kerkiivät. Meneehä siin aikansa, ku rutisteleevat ja kuulumisesa vaihtaavat ja kaikki yhteiset tuttavansa kiertäävät. On ne ny onnellisia.
Kummanki kans sain viikon kaksistaa asua ja antaa niitten muistella. Äiskän kaa sillon, ku isä oli siaraalas ja iskän kaa sitte, ku äiti oli jo lähtenny. Oli huisaa kuulla ajasta ja ajatuksistaa niiten nuoruudesta.
No hitsi, ny ei meinaa taas näytöltä kirjotusta erottaa, on lopetettava.
-
Veke, lämmin osanottoni. Jaksamista sinulle.
-
Osanottomme.
Voimia sinulle toivotamme molemmat.
Risto ja Kukkanen
-
Veke, lämmin osanotto täältä pääpönttölän väeltä. Koita jaksaa!
-
Veke, lämmin osanottoni. Jaksamista sinulle.
-
Veke, lämpimät osanotot, ihan taas menee sanattomaksi...
-
Vekelle lämmin osanottoni.
-
sanat loppuvat täälläkin [:-(]
-
Lämpimiä ajatuksia Veken suuntaan: [:1]
-
Rakkaat lähtevät - vaikka sen tietää, se on aina ainutkertaista, käsittämätöntä. Voimia suruusi.
-
Lämmin osanottoni ja paljon voimia Vekelle!
-
Osanottoni sinulle Veke.
-
Osanottoni Vekelle [:1]
-
Osanottoni!
-
Lämmin osanottoni sinulle Veke!
-
Lämmin osanottoni ja voimia Sinulle (http://gloubiweb.free.fr/clipartsA8/nature125.gif)
-
Lämmin osanottomme Veke.
Tiina ja Repe
-
Vekelle lämmin osanottoni [:1]
-
Lämmin halaus Vekelle ja voimia.
Sus
-
Ajatusten Aamiaisessa oli juuri tänä aamuna tämä kirjoitus:
ISÄ TIETÄÄ KAIKEN
Kuljimme tietä pitkin ja isäni huomasi linnun,
joka lojui talomme lähellä olevaa kaivonkehää
vasten. "Onko se kuollut isä?" Olin kuuden
vanha enkä pystynyt kääntämään katsettani
lintuun päin.
"On se", kuulin hänen sanovan surullisella ja
etäisellä äänellä. "Miksi se on kuollut?"
"Kaiken mikä elää, on kuoltava." - "Kaiken?"
"Niin." - "Sinunkin, isä? Ja äidin?"
"Niin." - "Entä minun?" - "Sinunkin", hän sanoi.
"Mutta tapahtukoon se vasta elettyäsi pitkän ja
hyvän elämän."
En pystynyt käsittämään sitä. Minun oli
pakotettava itseni katsomaan lintua. Kaikki
elävä olisi jonakin päivänä yhtä mykkänä kuin
lintu. "Miksi?" kysyin.
"Jotta elämä olisi arvokasta. Sellainen minkä
tietäisit varmasti omistavasi, ei olisikaan
arvokasta."
-Chaim Potokin
-
Veke, lämmin osanottoni ja voimia surussasi!
-
Veke, osanottoni ja jaksamista sinulle!
-
Veke, lämmin osanottoni ja voimia surussasi!
Kyyneleet silmissä luin kirjoituksiasi. Kauniita ajatuksia surun keskellä
-
Veke, [:´(] [:1] (http://home.att.net/~scorh/Flower1o3.gif)
-
Lämmin osanotto Sinulle Veke. [:1]
-
Veke, osanotto meiltäkin. [:1]
-
Veke, lämmin osanotto, voimia !
-
Osanottoni Sinulle Veke.
-
Lämpöinen osanottoni ja voimia sinulle toivottaa
muru
-
Lämmin osanottoni Veke ja jaksamisia.
-
Jaksamista Vekelle [:-)]
-
Veke, lämmin osanotto ja halaukset. Sinulla oli hyvä suhde isääsi. Sen voi lukea kirjoituksistasi.
-
Osaottoni Vekelle! Jaksamisia Surussasi! [:1]
-
Osanottoni Veke ja voimia surussasi.
-
Lämmin osanotto Vekelle ja jaksamisia. [:-(] [:1]
-
Kiitos myötäelämisestä pönttöystävät.
Olen vähä tolaltani vielä.
Joskus sitä ihminen koittaa valvoa, mut uni voittaa.
Joskus taas koittaa nukkua, mut uni ei vaan tule.
-
.................Taivaallinen Isäni,
missä Sinä olit silloin, kun minulla oli vaikeaa,
kun kulkiessani näin vain yhdet jalan jäljet,
Sinähän lupasit aina kulkea vierelläni..
Lapseni, minä kannoin Sinua.......
Vekelle voimia ja minusta aivan tuntuu, kuin pönttökansakin kantaisi Sinua Veke 12 v!
-
Lämmin Osanotto meiltäkin Vekelle! [:1] [:30]
-
Lämmin osanotto Vekelle.
-
Tullu aihetta taas tähänkin viestiketjuun.
Ihan selvästi voin lopettaa suremiseni keskittämiseni vain alkuvuoteen, sillä syyllä, et kaikki ystäväni on keväällä kuolleet. Nyt kuitenkin on tilanne jo vallan muuttunut ja viimeisin surunpäiväni oli 4.10., kun kultainen Kummitätini kuoli. [:´(]
Kummitätini olikin sitten viimeinen siitä ikäpolvesta minun suvussani ja näyttääpi siltä, että olenkin jo itse framille pantu. Me, jotka olemme edellistä sukupolvea multiin peitelleet, olemme nyt itse vuorossa ja voinkin heti havaita, että tästä suunnattomasta serkkulaumasta, minä en olekkaan nuorimmasta päästä.
Esimakuahan lähdön tunnelmista jo viimeviikolla sainkin, pääsin kurkkimaan sinne olevaisen aidantaa. [:-I]
-
Veke, ei muuta kuin tsemppiä ja jaksamista sinulle.
Näyttäis nyt sitten siltä, että sinun pitää tehdä ne Ylpöt, kun muut ei tee sitä. [:5] [:5]
-
Ollaan kaivattu sua täällä Veke, mutta nyt ei ollutkaan sinulla mukavaa kerrottavaa.
Voimia ja jaksamista sinulle! [:30]
-
Kuolemaa ei ole.
Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä, Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroit pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niin kuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea.
Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.
Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua välimatkan päässä
jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.
Henry Scott Holland
-
Kun sielusi on murheellinen, ajattele, että se on kuin pelto, jonka yli on langennut siunaava sade. Seuraava selkeentyminen, auringonpaiste, ja peltosi kasvaa uutta viljaa.
Tsemppiä ja jaksamisia sinulle Veke!
-
Vekelle jaksamista! [:1]
-
Voimia Vekelle. [:1]
-
Vekelle paljon voimia [:30]
-
Mielenaurinkoa ja jaksamista. [:1]
-
Vekelle voimia ja jaksamista [:1]
-
Mitä enempi ikää tulee sitä enempi tulee myöskin Jobin postia läheltä ja kaukaa. Mietinkin että missä olet ollut. Saapihan sitä jolloinkin olla poissaolevakin tai vaikka taustalla kurkistella. Kiva nähdä sua Veke täällä [:-)]
-
Vekelle voimia...."elämä on luopumista" [:-(]
-
Marle, noin se mulla jokseenkin alkokin. Olin vaan poissa taustalla ja rakensin keittiötäni ja kurkin sivusilmällä pöntölle. Keittiö valmistu ja aioin jatkaa olkkarin laittolla, nin sillon vaa jotaki tapahtu.
Sitä en viä tieä mitä, mut jotaki kumminki. Pääsin Meilahtee ja avasivat mut etupuolelta. Ihan kusirakon päält, keuhkonpohjaa asti. Nyt se näyttää ihan kiinni vedetylt vetoketjult. Hurjan kipeelt kuitekki. Noi metallihakaset sattuu jo, ku niit vaa katteleeki.
Mut se, mitä reissulla koin, oli erikoisempaa. Menee monta-aikaa, et saan sen kaikki pohdiskeltua.
Jos jaksan, nin tänne siitä saatan kirjotella. Nyt menee kaikki tarmo ihan vaan käsien liikutteluun,
että saa suuhunsa noi määrätyt lääkkeet. Pienikin liike on melkonen ponnistus. Kärsimättömyyteni mua ärsyttää. Miks pitää yrittää niistää, kun räkä valuu, miksei sitä voi antaa vaan valua, eikä välittää.
Ei ei sitä vaan voi, sitä pitää yrittää niistää, vaikka tietää sen lähes tajun sumentavan tuskan keskeltä kehoa ryöpsähtävän. Noh minä vaan pyyhin räkää ja hukun kohta näihin limasiin paperirätteihin.
Heipä nyt, palaillaan.
-
[:1]
-
No kyllä sä Veke aika "mankelissa" olet käyty. Ei sitä aina tiedä mitä huominen tuo mutta jos jossain määrin on terveenä pysynyt niin harvoinhan sitä odottelee mitään dramaattista tapahtuvaks. Mutta niin se on että sitäkin tapahtuu. Tänään pystyssä, huomenna lattialla... tms.
Onneksi on apua saatavilla ja kaupungeissa suhteellisen lähelläkin. Jos asuisi korvessä... [:-I] Hui!
Toivottavasti saat hakaset pian pois ja alkaa ihan oikea toipuminen. Puikot taitaa olla "jäissä" kotvasen aikaa [:-I] Sairaalamiljöössä kyllä aivot saa kyytiä, on siellä sen verran hulinaa, osastosta riippuen.
Tsemppiä Veke [:-)]
ps. pitäisköhän sun saada jotakin nokan limakalvoja kuivattavaa, niin loppuis valuminen [8-)]
-
Vekelle tsemppii...omat vaivat tuntuu vähäisiltä, silti pitää valittaa, koskahan oppis.
-
Vekelle paljon jaksamista ja pikaista toipumista!
-
Vekelle Mielenaurinkoisia Toipumisterveisiä!
-
Onpa Vekellä ollut hurja sairaalakokemus, toipumista ja tsemppiä, molemmilla käsillä ! [:1]
-
Vasta nyt luin ja katsoin videon...tuli NIIN paha mieli ja veljeni....ei, mie en voi katsoa ja kuulla mitään, pelottaa veljeni tilanne...miun sanatkii menee sekaisin..en ennää tiijä mitä kirjoittaisin...oli niin järkyttävä tuo Silminnäkijä ohjelma... [:´(]
-
Niin kauan kuin elät niin kukaan ei muistele sinua, mutta kun olet kuollut niin kaikki muistelevat sinua.
-
Mutta mehän elämme vielä kaikki!
Ja eikös se jo ole positiivista. Olen minäkin ollut pitkällä sairaslomalla, joka jatkuu edelleen. Olen pohtinut paljon asioita, kuten jokainen näissä tilanteissa.
Mutta sitten ajattelin: olen elänyt jo 60 täysin tervettä vuotta! Jos elinikäni olisi esim.80 vuotta, niin eihän tätä kremppaa kestäisi enää kuin 20 vuotta!
Olen kiitollinen terveistä vuosistani. Ja periksi en aio hevillä vieläkään antaa! [:-)] [:-)]
-
Lämpimät terveiset Vekelle, koitahan tervehtyä ja löytää valoa elämääsi.
Toivoo: porilaiset [:-)] [:-)]
-
Kiitos kaikille kannustuksesta. Minä yritän, ehkei tämä vielä tähän pääty.
Vielä kiidän poikki Suomen, vaikken ny tiedäkkän koittaako huomen, taadadaadadaada! [:-)]
-
Veke, Ylpöt vielä ensin. [KIPPIS] [KIPPIS]
-
Hei taas, taidan sittenki jäädä henkiin, ainaski toviks. Tuska hellittää. Tänää oli jo pakko käydä kaupassaki, hakees jotaki syötävännäköstä. Ei tosin mikää maita, mut vissyä ostin monta pulloo, se maistuu. Näin Ogelin Mustakissassa tutunki ja sai muuan pönttö terkutkin.
Ajattelen viä tota Meilahden keikkaani. Se tuli nin äkki ja yllättäen. Ei sit todella tänää tiedä, mihin päänsä huomenillal kallistaa. Mut niist kokemuksistani ja tuntemuksistani. Varmaaki samois tilanteis, joku toine kokee toiseltapaa, mut mul se meni joksenki näi.
Päälleni oli puettu vaa sellanen takaa solmittava paita. Tiesin, et olen menos leikkauksee. Ihmettelin, et jot onk joku kiiru, ku kolina vaa ovissa kävi, mutten tohtinnu kysellä. Aattelin, jotta kaitpa tietäävät. Viimen tuli sen näkönen huone, et siin aletaa. Naamarikasvosii nuoria naisii alko tungeksia ympäril. Joku sano olevasa anestesia ja joku sen apulaine. Joku taas sano olevasa leikkaava ja joku toine sitte sen avustaja. Oli siel paljo muitaki, mutten ruvennu laskee. Äkkii joku tempas sen paidan mun päältäni ja kylläpä tunsi itteni surkeeks. Siin makasin nahkasillan ja palelin ja tärisin ja juur kun kerkisin älähtää, et ny palelee, nin joku niist naamareist tälläs päälleni kuuman peiton. Siis ihan todella kuuman, se oli oikee sitävarten kuumennettu, et sillee kuulemma se jännitys laukee, jos kellä sellasta sattuu olemaa. Siihin hävis mun palelut ja tärinät ja sillon joku kysyki, et väsyttääkö mua. Jos ihan rehelline oisin ollu, nin olis pitänny sanoo, et joo, mut eikö vaa mun mieleeni vänkänny joku velmu ja tokasin, jottei yhtikäs väsytä. Sillon jalkopääst ääni sano, jot älä hupsi, kattoppas tänneppäi ja ku oikee yritin kurkistella varpaisiinipäi, nin pääni takaa toinen ääni sanoki, et kattoppas tänneppäi. Ja voi ihme, eiku muljahutin silmät ylöspäi, nin kiepsahin, kun ilmakupla, sinne huoneen kattoo. Tiätty, hogasin et olenki sitte varmaa nukutukses, ku mitää ei tuntunnu. Sitä ihmettelin, et mite hitos miä siel katos olen ja nään itteni siin petillä selällää. Mitää en voinu, enkä mahtannu, sielä vaa killuin katossa, eikä kukaa noteerannu mua sielä mitekää. Kaikki hääri vaa siin petin ympäril, mis miä sivustakattoen näytin makaavan. Aina ku joku avas ovee, nin ilmavirta kuletti mua ovelleppäi ja viimen jouduin käytävälle. Ihmisiä käveli edestakas ja miä killuin vaa katos. Yhtäkkii hogasitn et jot hitto, miähä olen ajautumas ulko-ovelleppä ja rupesin hätäilee, et hei ottakaa joku vähä kiini, jos ulos asti jouvun, nin miähä sinkoon taivaalle. Kukaa ei kummiskan mitekää mua noteerannu ja hogasinki, et hitto, nehä ei nää mua, eivätkä tajuu mitä on meneillää. Yhtää ei auttannu, vaik kuinka yritin tarraa kiinni ikkunan ja ovenpielii, ei ninkun saanu millää mitää otetta. Sormet meni pokien ja karmien läpi ja aloinki tuumimaa, et näikö tää juttu meneeki, et miä viimen sinkoudun taivaalle leijumaa. Tiesin jo, et ulko-ovi on siin ihan muutaman kulman takan ja aloinki siihin sitte keskittyy, ku ihan siin ulko-ovel, oli sisää tulos viis, tai kuus, sellasta lakana-asuista, ninkun noi afrikkalaiset naiset, mitä Suomes on alkannu viime vuosin näkymää. Yks niist vaa tarras mua tukkaa kiinni ja toine kisko kädest ja veivät mut ulos, siin oven edes seisovaa isoo autoo. Kietovat mut kans sellase lakanan näkösee ja sullovat takapenkin nurkkaa.Siinäpä huokailin helpotuksesta, et hitto näkeehä mut joku sittenki ja osaa jotai tehhäkki. Auto läks liikkeelle ja mua rupes nukuttaa. Laitoin silmäni kii ja kuuntelin. Ne juttelivat jotaki ählämiä keskenää ja niist oli osa miehiä ja osa naisia, vaik ne äkkii kattoen näytti kaikki naisilt.
Se matka kesti kauan, sitä en tarkkaa osaa sanoo kuin kauan, mut tosi tosi kauan. Varmaa olin nukkunnu koko sen matkan, mut ku heräsin, ni hogasin et jot hitsi, ollaaki jossai ulkomail. Aloin kattelee ja porukat puhu vaa ählämiä. Hermostutti vähä, et uskaltasko niille mitää sanookkan. Kuitekki niitten lakanoilt näyttäneet vaatteet näyttiki nytte ihan upeilt kulta- ja hopeakirjotuilta puvuilta ja niitten miesten vaatteet, ninkun jonkun sheikin, tai sulttaanin puvuilta ja niil oli turbaanitki päässä. Mun kaapu näytti vaa ihan valkeelta lakanalta. Ajettii jossai maaseudul. Hiekkanen maantie ja tien vieres aitaa, minkä takan joku paimens lammaskatrastaa. Satoja lampaita. Koittivat pysyy siin auton rinnal, mut eivät pysyneet. Sitte alettii tulee johoki kaupunkii. Alko näkyy sellasii korkeit kupolikattosia ja valkeit rakennuksia. Kyllä ihmettelin, et mitä hittoja on meneillää. Viimen auto pysähty yhen komeen ja nykyaikasemman rakennuksen etee ja hogasin, et hei täähä on joku hotelli. Noustii autosta ja miä meinasin, et heitän sen kaavun hupun ninkun pään päältä pois, nin kauheen metelin nostivat ja äkkii peittelivät mun pään piiloo. Ei ninkun olis saannu naamakan näkyä. Noh älysin, et jaahas, jotai erikoisempaa on meneillää. Johku huoneesee mentii ja taas pälättivät keskenää. Viimen yks niist turbaanipäist sano ihan Suomeks, et ny lähtää. He vievät mut johku turvapaikkaa, mis mun on sitte hyvä ja turvalline olla koko loppuikäni. Vähä yritin silt kysellä, et mitä mitä, mut se tokas vaa, et suu kiinni ny ja nyt koitat olla vaa ihan ninkun et oliskan. Noku ei ninku mitää akuuttia hätääkä näyttäny mulla olevan, nin tuumin, et no olkoo ja katotaa ny sitte.
Ne pukivat taas kaikki lakanan näköstä päällee ja lähettii talsimaa katua pitkin. Kauhee meteli kaduilla, ihmiset huus ja mekasti, auton torvet tööttäili ja kaikellaist karjaa liikenteen seas. Viimmen tultii ison ja korkeen rakennuksen etee ja sinne mua vetivät ja työnsivät. Heti ulko-ovelt alko leveet portaat ja kaikki vaa änkeemää portaita ylöspäi. Pitkän matkaa oltii jo kiivetty ja mulla alko menemää kintut jo maitohapoille, nin huokasin, et huilitaa välil vähä. Ne ählämit meinas, ettei mitää huilia, ku ylöspäi vaa ja vauhdilla. Siin oli kuitekki sellasia tasanteita aina välil, ja miä hilppasin sinne, et menköö ninkun hätäisemmät. Kova tunku rapussa näky olevanki. Tönivät ja etuilivat kovasti toisiaa. Siin tasanteel vedin henkeä ja kattelin sitä melskettä, sillon näin, et siinnähä ihan kohta rappuset loppuuki ja sen takii täs ny on jotai ruuhkaa. No en kauaa saanu siin huokasta, ku ählämit töni taas liikkeelle. Miä ihmettelin, et mihi täst sitte mennää, ku rappusetha loppuu tossa ihan kohta. Noh, kuitekki kapusin viä ne viimisetki raput ja tultii sellasee viis- kuus metrii korkeesee huoneesee, mis oli siin oikeel puolel sellanen kivilavitsa ja vasemmal puolel, ihan katonrajas sellanen parimetrii korkee ikkuna, Sinne ikkunalle oli vielä sitte tikapuut. Siit ikkunast paisto sisää nin kirkas valo, ettei sitä oikee voinu sietää silmillä kattookkan, sinne vaa kaikki kilvan yritti. Se valo oli joteki nin kirkas ja kova, et se kesti kävelläkki. Ihmiset astu tikapuilta vaa siihin ikkunalaudalle ja valoon ja kävelivät ulos. Tikapuiden kummallaki puolel istu kumminki sellanen mustakaapunen ja helevetin ruma akka, sellanen paistinlastan näkönen keppi kädessää. Ne ninkun valvo ketä sinne tikapuille saa olleskan noustakka ja aina ku kattovat, ettei joku saakka sinne nousta, nin mätkivät niil paistinlastoillaa ressukan alas. Miä kattoin saattomiehiän, ja aloin vähä epäröimää, nin eiku tönivät tikkailleppäi vaa mua. Ja juur, ku meinasin, et no mitäpä tässä sitte muuta, alko sielt takaa päi alempaa kuuluu kauheeta metakkaa ja häslinkiä. Siinäku sitte jaakasin, et mitä ny meenkö, vai en, nin näinki, ku oma tyttäreni ryysäs rappuja ylös risupartakaverisa kans. Tönivät ja tuuppivat ja etuilivat ihmisiä ja huusivat, et pois tieltä me mennää ny. Huuli pyöreenä kattelin ja kerkisin tuumaa, et kuiha tossa ny käy. Nehä säntäs tikapuille suoraa, mut ne akatha rupes kirkumaa ja lätki ne het alas niil paistinlastoillaa. Tyttö kellahti mahallee siihin sivus olevalle lavetille ja itki. Sillon tuumasin, et tais ny jäädä mullaki kapuamati tikkaille ja menin sitä lohduttaa. Silitin hiuksia ja koitin selittää sille et hei, ei se kuule noin toimi, tonne mennää jokaine vuorollaa ja Sun vuoros ei todellakan o vielä tullu ja kas, miäki menen sinne ennen Sua ja enkä aio mitää kiirettä ittekkä pitää. Noh, se lopetti itkusa ja katto mua päin näköö ja tuumi, Veke hei herääs ny ja ku ihmettelin, et kui se mua Vekeks sano, ni näinki siin muuan pönttöläisen.
Siinä tuumin, et ny tais mulla vinksahtaa, ku sitteki, uudelle ja uudellee kuulin, kui joku huuteli et, Veikkooo, herääs ny. Koits ny jo aukasta silmäs. Sun pitäs avata silmäs, et tiedetää kuinka jakselet. Nin siinä sitte kävi, miä olinki palannu elävien kirjoihi ja hoitsuhan se siel heräämishuonees, huuteli mua hereille. Hiukka harmitti, ku aloin tajuu. Kuheeta kipeetä teki jokapaikkaa ja oksetus oli karmee. Silmissä vilsti ja päässä pyörrytti, mut sain ku sainki sevverra elonmerkkiä hoitsulle, et sitä helpotti. Mitää muuta ei kuitekka voinnu, ku toivoo vaa, ettei koskis nin kovasti. Sellanen oli mun Meilahden keikka, kun itte sitä muistelen. Varmaaki tota sivulline ihan satuna pitää, mut noin sen omasta mielestän koin ja ku oikee tarkkaa vuntsin, nin en pitäs ihan mahottomana, ettenkö olis lähtöporteillaki käynny.
Nytte vaa hiukka remonttihomma tääl kotona seisoo. Toi vetoketjun näkönen keskellä mahaa haittaa sevverra. Putkisaneerausvirma tänää purki huoneistan suojauksiaa, mut paskapytylle ei viä saa istua, ku se ei okkan viä kiini lattias. Alan hiljollee kaivautuu täält betonipölyn alta ihmisten ilmoille ja jatkan huoneitteni remonttia vointini mukaa. Leipätyössäni olin viimettee joskus elokulla, enkä nytte tieä, koska taas menen.
Eiku pärjäillää, jookosta! [:-)]
-
On sulla Veke ollut vakavampi keikka Meilahteen, äläkä ala nyt vielä sitä remonttia jatkaa, toivu nyt kunnolla tai josko se sun neuvonantajasi vois vähän jelppiä. Ja syöräkin pitää vaikkei maistus, ettäs toipuu, sano äitee ennen. Vissyvedessä ei paljo vitamiinia ole. Mukavaa että oot palannu meirän kaa, pirä huolta itsestäs!
-
Sitä se aivojen kemia teettää, näin tutkijat ovat selittäneet noi leijumiset yms. tuntemukset. Olikohan se niin että jokin osa aivoista reagoi esim. narkoottisiin aineisiin just tuollai. Toipumisia edelleenkin [:-)]
-
Vekelle edelleen kovasti toipumisia ja rauhasti liikkeelle, varmasti antoivat tarkat ohjeet mitä saa tehdä. Hyviä vointeja ja malttia remontti ja muihin juttuihin
[:-)] [:-)] [:-)]
-
Veken tarina veti minut aivan hiljaiseksi...
-
Toipumisia Vekelle ja parempaa vointia!
-
Minunkin isälle laitettiin vetskari aikoinaan,hänellä oli pikku-Hilja kaverina ja samaa suosittelen sullekin Veke,että pikkuhiljaa voimien mukaan lähet liikkeelle. [:-)]
-
Veken tarina veti minut aivan hiljaiseksi...
Sama täällä. Enkä hetkeäkään epäile, etteikö Veke olisi käynyt lähellä "rajaa". Kysyitkö Veke yhtään lääkäreiltä tai hoitajilta, mitä leikkauksen aikana tapahtui?
-
Rankka juttu, Veke. [:-(] Otahan rauhallisesti. Pienin askelin etiäpäin, voimien mukaan.
-
Veke, paranemisia [:1]
-
Sanattomaksi Veken tarina vetää täälläkin ... paranemisia [:1]
-
Veke otahan nyt rauhallisesti ja ota se pikku-Hilja kaveriksi kuten Inke kirjoitti [:30]