Pönttöfoorumi

Menipä.päivä rattoisasti. Kukkien lisäksi sain tällaisen namipussin. Hyvin vähän herkuttelen mutta nyt en voinut vastustaa. Oli karkit niin minun maun mukaisia.

Jos vähitellen tulenteko ja samalla lämpenee paistinpannu ja...

 

Onneksi en koskaan joudu tuohon hommaan 

Hienoa että lääkitys toimi. Nyt vaan useammin ottamaan lääkettä.

Olen troppia ottanut jo useamman viikon, nyt tehosi jostain syystä ja onneksi 

Nätit kuvat Minniltä

No nyt on juttuja

Vaikeaa on lumihenkilön teko nykypäivänä 

Mulla suju renkaan vaihto paremmin kuin TeeTeen emännällä 

Teksti lainattu facebookista:

Aamu alkoi sillä, että Mamma päätti olla itsenäinen nainen. Se on aina se hetki, jolloin universumi huokaisee syvään ja minun pitäisi lähteä evakkoon hippulat vinkuen.

”TeeTee, tänään vaihdetaan talvirenkaat!” se hihkaisi.
Ai me vaihdetaan? Anteeksi kuinka? En muista allekirjoittaneeni mitään yhteisvastuulappua. Minä olen kissa, en mikään helvetin Michelin-ukko.

Mamma marssi varastoon päättäväisenä kuin pioneerijoukon komentaja ja palasi hetken päästä neljän renkaan kanssa. Ne näyttivät siltä kuin olisivat viimeksi nähneet päivänvalon Neuvostoliiton aikaan. ”Nää menee vielä ihan hyvin!” se huikkasi ja hymyili. Se oli sellainen hymy, jossa oli enemmän itseluottamusta kuin tilanteeseen nähden oli terveellistä.

Kaikki oli siis täydellisesti valmiina katastrofiin. Seuraavaksi alkoi tunkin kanssa tanssi, jonka koreografina toimi itse saatana. Mamma ähki, puhisi ja yritti asetella tunkkia auton alle. Auto nousi ehkä kolme senttiä, ennen kuin tunkki alkoi painua maahan kuin piparkakkutaikinaan.

Mamma tuijotti viritelmää hetken ja karjaisi: ”VOI VITTU, TÄÄ MAA ON LIIAN PEHMEÄ!” Minun mielestäni pehmeä oli enemmänkin sen pää, mutta en sanonut ääneen. En halunnut joutua osaksi tätä teknistä katastrofia.

Otsasuonet alkoivat sykkiä ja hengitys muistutti karhua, joka on juuri huomannut hunajapurkkinsa tyhjäksi. Siinä vaiheessa tiesin, että päivän rauhallinen tunnelma oli virallisesti haudattu. Mamma ryntäsi etsimään jotain lautaa tunkin alle. Löytyihän sitä, jotain ylijäämäparketin palasia parin vuosikymmenen takaa.
Parketit alle, tunkki päälle ja uusi yritys.

Auto nousi. Mamma nousi samalla henkisesti ainakin Mount Everestin huipulle. ”Noniin! Ei tää niin vaikeeta oo!” Se seisoi siinä naama punaisena, tukka sekaisin ja kädet likaisina. Minä katselin pihan reunalta. Ihmisellä oli vielä tässä vaiheessa sellainen olo, että hän hallitsee tilanteen. Se oli liikuttavaa. Vähän sama kuin katsoisi kärpäsen yrittävän ohjata lentokonetta.

Sitten päästiin pultteihin. Ja totta kai ne olivat kiinni kuin kuvikauden reliikit. Mamma väänsi, ähisi ja vaihtoi asentoa. Hän kyykisteli, kumarteli, painoi ja kirosi. Välillä hän näytti joogaretriitille eksyneeltä gorillalta.

Pultit eivät hievahtaneetkaan. ”TARVITAAN LISÄÄ VIPUVOIMAA!” Mamma katosi sisälle ja palasi hetken päästä voitonriemuisena imurinvarsi kädessään.
”Jatkovarsi! Käy ihan täydellisesti!” Niinpä tietenkin. Imurinvarsi. Tuo insinööritaidon kruununjalokivi ja rengasliikkeiden pahin kilpailija.

Minä katselin, kun hän asetteli sitä ristiavaimeen. Hän veti keuhkot täyteen ilmaa kuin olympiapainija ennen maailmanennätystä ja alkoi vääntää. Naks. Naks! Pultit alkoivat antaa periksi. Jokainen naksahdus kuulosti siltä kuin universumi olisi yrittänyt lepytellä Mamman raivoa.

”JES! EKA RENGAS IRTI!” Mamma hihkui naama punaisena, tukka otsaan liimautuneena ja silmissä sellainen tuttu sekopäinen kiilto. Tiesin heti, että nyt oli vaarallinen vaihe menossa. Ihminen oli saanut onnistumisen kokemuksen ja luuli olevansa voittamaton.

Se tuijotti irronnutta rengasta kuin olisi juuri voittanut sodan metallia, painovoimaa ja fysiikan lakeja vastaan.
”Noniin! Nyt laitetaan talvirengas paikalleen!” Rengas ei tietenkään mennyt paikalleen. Mamma pyöritteli sitä edestakaisin kuin Rubikin kuutiota, jonka ohjeet oli kirjoitettu muinaisella aramealla. Jokainen pultinreikä tuntui olevan väärässä paikassa ihan vain vittuillakseen.

”MITEN TÄÄ VOI OLLA NÄIN VAIKEAA?!” Äänessä alkoi olla jo säröjä.  Mamma vaihtoi asentoa, ähisi, työnsi, nosti ja lopulta murisi kuin tiikeri, jonka ateria on myöhässä. Vihdoin rengas solahti paikalleen. Ja kierähti saman tien Mamman jalan päälle. ”EI SE MITÄÄN! EI TUNNU MISSÄÄN!” Joo, varmasti. Ilmeestä päätellen kipu oli matkustanut nilkasta suoraan sieluun ja tehnyt siellä täyskäännöksen.

Lopulta rengas saatiin kiinnitettyä. Mamma istahti hetkeksi maahan, otti hörpyn kahvia ja sytytti tupakan. Hän tuijotti taivasta, ”Miksi vitussa mä en mennyt rengasliikkeeseen?” Hyvä kysymys. Olin itse pohtinut samaa jo puolitoista tuntia.

”On se kumma, kun ei tää oo yhtään niin sujuvaa kuin TikTokissa”, Mamma mutisi. Minä vilkaisin sitä ja rengasta. ”Niinpä. Siellä ne vaihtaa neljä rengasta siinä ajassa, kun sä oot saanut yhden irti. Jos sä olisit mekaanikko, me oltais kohta palattu hevoskärryaikaan.”
Mamma mulkaisi minua. Minä pesin tassuani. En ollut tehnyt mitään väärää, mutta katsoin silti parhaaksi näyttää kiireiseltä.

Jossain vaiheessa, ehkä kolmen tunnin ja lukemattomien vittusaatana-huutojen jälkeen, alkoi olla selvää, että Mamman usko oli loppumassa renkaisiin.
Hän oli mudassa, hiuksissa oli enemmän hiekkaa kuin hiekkalaatikossa ja vaatteet näyttivät siltä kuin hän olisi paininut traktorin kanssa ja hävinnyt. Hänen olemuksestaan huokui sellainen energia, että jos joku olisi siinä vaiheessa kysynyt, mitä kuuluu, olisi vastaus todennäköisesti johtanut rikosilmoitukseen.

Mutta kas kummaa. Mamma ei luovuttanut. Hänellä oli silmissään sama päättäväisyys kuin niillä tutkimusmatkailijoilla, jotka kiipeävät lumimyrskyssä vuorelle vain todetakseen huipulla, että olisivat voineet aivan hyvin jäädä kotiin.

Rengas kerrallaan, pultti pultilta, homma alkoi kuitenkin edetä. Tunkki pysyi pystyssä. Rengas asettui paikoilleen. Imurinvarsi teki vielä viimeisen kunniakkaan palveluksensa, ennen kuin Mamman oma selkäranka alkoi muistuttaa keitettyä spagettia.

Ja lopulta viimeinenkin pyörä oli paikoillaan. Mamma jäi tuijottamaan autoaan. Kädet tärisivät, naama kiilsi hiestä ja koko ihminen näytti siltä kuin olisi palannut juuri kolmen viikon sotaretkeltä. ”VALMIS!”  Minä katselin autoa ja sitten Mammaa. ”Ootko sä ihan varma, ettei yksikään niistä ole väärinpäin?”

Mamma ei vastannut. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut enää kapasiteettia käsitellä yhtään uutta kysymystä. Aivot olivat ilmeisesti siirtyneet virransäästötilaan. Hän istahti rappusille, pyyhki otsaansa ja mutisi: ”Ensi kerralla mä menen rengasliikkeeseen. Suosiolla.” Nyökkäsin hyväksyvästi. ”Hyvä päätös. Nehän on ammattilaisia. Niillä on sentään oikeat työkalut eikä tarvitse turvautua kodinkoneisiin.”

Mamma alkoi nauraa. Sellaista uupunutta, hieman hysteeristä naurua, jossa oli ripaus itkua, epätoivoa ja ehkä pieni toive siitä, että joku tulisi hakemaan hänet pois tästä elämästä. ”Nyt mä tarviin kaljan. Tai kaksi.”
Hän nousi, harppoi sisälle ja jätti pihan jälkeensä.

Jäljelle jäi mutaa, vääntynyt imurinvarsi, kolme katkennutta kynttä, neljä vaihdettua rengasta ja yksi ihminen, jonka elämänarvot olivat kokeneet perusteellisen uudelleenjärjestelyn. Minä jäin vielä hetkeksi tarkastelemaan työmaata.

Jos jotain positiivista tästä pitää hakea, niin nyt ei tarvitse vähään aikaan kuunnella sitä perkeleen imuria.

-TeeTee ????

#kissavieköön

Minniltäkin kauniit kuvat. Tinttikuvassa yhdeltä tintiltä (ylhäällä vasemmalla) on varmaan pipo pudonnut kun niin katselee maahan päin 

Päivän ulkoilukierrokselle 

Kivat kuvat 

3 astetta ja pilvistä.

Hyvä että telkkinen on saannu unta