Mulle värit ovat jotenkin liian tärkeä, liian kokonaisvaltainen juttu, että osaisin niistä paljoa sanoa. En osaa käydä ajattelemaan asiaa edes perusvärien kautta... se yksi väri ei oikein sano mitään, se väri puhuu vasta ympäristönsä kautta. Perusväreistä taidan pitää yksinään vain punaisesta, mutta sekin on aika kyllästyttävä yksinään. Minä koen värit kielenä, visuaalisena kielenä. Yksi väri ei ole oikein mitään, se tarvitsee muita ympärilleen. Vähän niin kuin yksi sana ei useinkaan paljoa sano, tarvitaan lause.
Niin kuin nyt vaikka suklaanruskea. Minun silmissäni se on aika ankea väri yksinään. Vaan kun laitetaan vähän murrettua oranssia kaveriksi, niin värit alkavat kertoa syksystä, ruskan väreistä. Värit puhuvat.
Parempi kun en puhu enempää vaan näytän. Näitä värejä olen tässä viime päivien iltoina mietiskellyt elämänpuita tehdessä. Puiden idea ei ole oma, idea on saatu Helmetti-blogista
http://blog.helmetti.fi/ jonka pitäjä taas on löytänyt idean jostain muualta. Noita omia tekeleitäni ei ole edes viimeistelty mitenkään vimpan päälle, ihan omaksi iloksi kun ovat vauvaa nukuttaessa näperrelty. Joskus sitä kaipaa sellaista vähän rennompaa tekemistä, lähinnä just väreistä ja materiaalista nautiskelua, sitä, että otetaan jotain käteen ja katsotaan mitä tuli.
Harmi vaan, että kuvasta näkyy vain huonosti ne sävyt mitä noissa oikeasti on. Käytin kuvaamiseen räävittömän paljon aikaa, mutta lopputulos oli silti vähän vain sinne päin.