Kiitti muisteloista, Luciania. Kyllä muistan, et ollaan keskusteltu.
Ei mullekaan sellaista hyökkäävää oloa ole jäänyt. Ehkä ikävä oli pahin, koska onhan parantola ollut kotini vv. 1949-63. Mielestäni totuin kuitenkin aika hyvin ns. normaaliin elämään ja halu opetella oli valtava. Kai pahinta on, etten halunnut myöntää olevani invalidi, vaan mennä porskuttelin etiäpäin, niinkuin toisetkin.
Jarmo, en odotakaan mitään kommenttia. Ollaan, kuin ei oltaiskaan, niin on hyvä olla.