Tulostusversio

Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
1 tunti 1 päivä 1 viikko 1 kuukausi Ikuisesti
Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus

[Marjuli]

On se vaan niin, että omat lapset ovat aina lapsia, vaikka olisivat kuinka vanhoja. Näin kertoi minulle jo oma mummini aikoinaan, kun äitini sairasti ja lopulta kuolikin. Mummi oli huolissaan ja surullinen.

Niinhän sitä sanotaan, että: Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet.

Nyt on minun mieleni maassa, kun aikuinen kuopus-tyttäreni on suruinen. 
Eilen hänen poikaystävänsä ilmoitti hänelle, että haluaa erota. He olivat vasta hiljattain muuttaneet yhteen asumaan. Yhdessä he ovat olleet jo ainakin 7 vuotta. Nyt kuopukselta romahti maailma ja hän on hyvin väsynyt, eikä halua nousta sängystä. Vetää vain peiton korvilleen, eikä halua keskustella kenenkään kanssa.

Kävin hänen luonaan tänään. Ei puhua pukahtanut. Pyysin hänen isäänsäkin paikalle. Yhdessä me yritimme piristää häntä ja lopulta me molemmat itkimme, isi ja äiti.

Onko teillä muilla äideillä kokemusta tällaisesta? Miten voimme auttaa tyttöä pääsemään läpi tämän kauden, ettei hän täysin vajoa?

[Kaarin]

Otan osaa suruunne.   
Mielestäni toi on asia, joka paranee ajan myötä, eikä siinä paljoa ulkopuolisten sanat auta.
Ihanaa, kun olette antaneet ymmärtää, että olette läsnä, kun tyttärenne teitä tarvitsee.
Vähän samoja kokemuksia täälläkin oli.  Ja kippeetä teki kovasti.  Poika oli miun makkuun, niin se lisäs vielä mun tuskaan.
Nopeesti tyttäreni tuli sinuks eron kanssa.
Teillä on asia vähän vakavammalla mallilla, kun yhteen jo muuttivat.
Ainoa lohtu taitaa olla, et joku mättää pojan ajatusmaailmassa, kun nuin pian halus lähteä pesästä.
Jaksamista teille kaikille.

[Jaska]

Aivan varmasti äiti elää lapsensa "kanssa" koko ikänsä, kokemusta on monenlaisista ilon ja surun hetkistä ! Varmaan on tärkeää olla juuri suuren surun hetkellä käytettävissä, ettei oikea masennus vedä mukaansa.

[Marjuli]

Kiitos Kaarin sanoistasi. 
Niinhän se on, että aika parantaa haavat, eikä siihen meikäläisen sanomiset vaikuta.
Ongelmana on, että se poika siellä odottelee, että kuopus lähtee pois asunnosta. Asunto on hänen vanhempiensa omistama ja he ovat siellä vuokralla. Muuttolaatikoita ei ole vielä kaikkia edes purettu.
Masentuu sitä vähemmästäkin.

[Tiina]

Eihän siinä varmasti äiti tai isä oikein muuta voi tehdä kun yrittää lohduttaa ja jutella, ja sillä tavalla lastaan tukea. Jätetyksi tuleminen on rankka kokemus ihan kenelle vaan, saati sitten nuorelle ihmiselle jos vielä on eka kerta. Kunhan pahin järkytys on ohi ja suurimmat itkut itketty, niin sitten täytyy vaan yrittää tsempata tyttöä liikkeelle, onneksi on kevät ja kesä tulossa. Mutta surukin täytyy tietysti saada rauhassa surra pois.
Voimahaleja Marjulille ja toivottavasti tyttäresi taas pian uskoo tulevaisuuteen.

[Marjuli]

Kiitos Jaskalle ja Tiinalle myös. 

[-muru-]

Minullekin tuo ahdistus, suru ja voimattomuus niin tuttua.
Meillä vielä vakavampaa. Kun oli jo lapsiakin kun ero tuli.
Miniä löysi toisen.
Pojalle oli kova isku.
Varmaan koko elämänsä aikana hän ei soitellut niin usein minulle
ja minä hänelle kuin silloin.
Kyllä sitä tuli itkuja itkettyä toisen puolesta ja öitä valvottua.
Mutta kuten jo mainittiinkin, aika parantaa haavat.
Sitä on vaan ihan turha mennä silloin sanomaan. Se on silloin pelkkiä
sanoja.

Nyt on kaikki hyvin. Lapset saavat olla miltei joka päivä isänsä luona.
Hän vie heitä harkkoihin ja harrastuksiin.
Entisen miniäni (ihana ihminen), hänen uuden miehensä ja poikani
välit ovat uskomattoman hyvät.

Marjuli, se että tyttäresi tietää että sinä ja isänsä olette olemassa
ja tarvittaessa häntä tuette, auttaa aivan varmasti siellä alitajunnassa
vaikka ei sitä aina surun keskellä muistaisikaan .

[Sus]

Rankassa tilanteessa on Marjulin tytär. Ja jos vasta eilen tapahtunut, niin shokki on suurimmillaan just nyt. Sanat ei paljon auta. Tieto, että vanhemmat ovat olemassa ja tukena, auttaa, niinkuin muutkin ovat sanoneet. Hän joutuu itse oman surunsa suremaan. Kyllä se tilanne aikaa myöten korjaantuu, mutta just nyt on pahimmat ajat ja hetket.

Ei ihme, että hän on puhumaton. Sekin on (tarpeellinen) suojautumiskeino, puhuminen tekee liian kipeää.

Täytyy vaan huolehtia, ettei masennus hiivi liian syväksi. Sitä voitte sivussa vähän seurailla. Voimia Marjulille ja voimia tyttärelle.

[Marjuli]

Kiitos -muru- ja Sus sanoistanne. 
Voimaton on oloni, mutta tyttären täytyy tämä itse käydä läpi.
"Tulee vahvempi paikka."

Itse olen usein kokenut, että kaikessa kurjassa on aina uuden alku. Toivotaan, että tässäkin tapauksessa. 

[laura vieraana]

Voi Marjuli! Ymmärrän sinua niin hyvin.
Tuossa jo edellä tulikin se oikeastaan ainoa asia, minkä voi tehdä: olla läsnä
ja valmiina kuuntelemaan, kun tulee puhumisen tarve.
Aika varmaankin auttaa, toivotaan niin.

[luscinia]

Kuulevia korvia Marjulille ja sopivia sanoja,
joskus tosin on ihan hyvä vain olla lähellä/tavoitettavissa.

Tärkeintä on tunne tyttärellesi, ettei hän ole yksin ja aina voi tavoittaa kuuntelevan aikuisen, vanhempansa!

Uuden kodin löytäminen on nyt myös tärkeä vaihe.

Ja mekin olemme täällä Sinulle tukijoina, myötäeläjinä...Marjuli!

[Pyryharakka]

Marjuli, tyttärelläsi on nyt todella vaikeat ajat, mutta hyvä että te vanhemmat olette olemassa ja tukena tarvittaessa. Pelkkä tietoisuus siitä, että joku kuuntelee ja ymmärtää, varmasti auttaa jatkossa, kun tätä ikävää asiaa käydään läpi.

Paljon voimahaleja teille ja jaksamista jatkossakin...

[iipa]

Marjuli, sinulla on aivan sama murhe kuin minulla, ainoa ero on että, päätös on heillä yhteinen, mutta koskee kovin molempiin.
Tyttäreni seurustelu/yhdessä asuminen, vaikka nuori onkin, on kestänyt 6 vuotta. Tästä kaikesta toipuminen vie aikaa.
Sinun tapauksessa tai siis tyttäresi, on tuki ja läsnäolo tärkeintä, vanhempien ja onko hänellä ystäviä lähelle, mutta joskus on turvauduttava ammattiauttajaan, että toipuminen voisi alkaa. Joskus sitä voi vaan mennä tilanne niin solmuun ettei narunpäätä purkamiseen löydy ilman apua.
Tyttäreni on käynyt läpi eroasiaa uskomattomalla tavalla nuoreksi, sanoinkin hänelle, että minä en hänen iässään osannut käsitellä asiaa noin järjevästi.
Toivon että tyttäresi löytää sen narun pään ja huomaa, että siellä toisessa päässä on jotain uutta, naru voi olla pitkä tai lyhyt, jokaisella erinlainen.
Tässä nyt tuli julki minun apea olonikin tässä lähiaikana. Tyttäreni kaverikin on minulle rakas, mutta ei ehkä olekaan se oikea tyttärelleni, eikä tyttäreni hänelle.

 

[Parus Major]

Marjulille tsemppiä ja tietysti tyttärelle myös. Kyllä äidin sydämeen sattuu, jos omille lapsille murheita tulee...oli ne lapset minkä ikäisiä vaan.
Kun lapset aikuistuu/täysi-ikäistyys on ne murheet erilaiset kun vielä lapset oli leikki-ikäisiä tai pieniä koululaisia. Nyt ne huolet on lähinnä sitä miten ne siivet kantavat, kun kouluttaudutaan, itsenäistytään, seurustellaan ja ehkä perustetaan perhe. Irti pitää päästää ja vain toivoa, että ne siivet kantaa..huoli, miten se oma lapsi pärjää kun tulee vastoinkäymisiä - ja niitä tulee - se kuuluu elämään, siinä kuin ilo ja onnistuminenkin.
Ymmärrän kyllä tunteen, sillä jokainen meistä on itsekin ollut nuori ja aikuistuva ja monen moista mahtuu elämään. Enemmän tai vähemmän.

Marjulin kirjoitus kosketti myös, siksi koska omat poikani ovat kuin pesästään poispyrkivät linnunpoikaset. (Miten hyvin tähän aiheeseen sopiikaan vertaukset siivekkäisiin ystäviin.. )
Juuri hyvästelin ja äidin ohjein saattelin keskimmäisen poikani matkaan, kun oli lähdössä jalkapalloleirille Ruotsin puolelle.... ja sitten tulin koneelle ja löysin heti otsikon äidin murheet..

Itse myös muistan, kun lähdin suhteesta (vaikka itse lähdin, oli pettymys valtava)tarvitsin juuri sitä aikaa. Muuttolaatikkoni makasi kohtalaisen kauan lattialla, kun en toimertunut niitä purkamaan.
Piti vain kelata asioita. Tärkeää oli ymmärrys ystäviltä (kaikilta sitä ei saanut...) ja vanhemmilta.
Että olivat läsnä, tukena ja käytännön apuna - tarvittaessa.
Eikä missään nimessä sättiminen tai syyttely; ei sitä jätettyä tai jättäjää...
En usko, että se on helppoa kummallekaan yleensä. Se on aina surullista, kun rakkaus tavallaan loppuu. Kuin pieni kuolema, mutta kuitenkin uuden vaiheen alku. Tärkeää olisi, että osapuolet olisivat puhuneet kahden kesken, miksi näin kävi, ettei jäisi ainakaan turhia kysymyksiä.

Itse se ero on tosiaan käytävä läpi ja jokainen vielä omalla tavallaan. Puhuminen yleensä auttaa jossain vaiheessa; oli se sitten oma äiti, ystävä tai ammattiauttaja.
Hyvä tietysti tarkkailla tyttären pärjäämistä ja olla "läsnä". Puhumisen aika on varmaan myöhemmin..
Onneksi naiset puhuu paremmin; kiroaa ja poraa myös[:-)] Pojat on vähän hankalampia ja ihan oikeasti äitinä murehdin jo etukäteen, miten nuo omani kestäisivät moiset karikot...mutta nyt on vaan oltava taustalla ja tukena ja toivottava, että elämänevästykset olisivat olleet sellaiset, että kolhuja kestäisivät...

Nyt vaan tarvitaan aikaa ja tietysti käytännön asiat kuntoon.
Luota äidin vaistoon! Pärjäile!

[Kaija]

Marjuli, nyt vaan tuntosarvet pystyyn, että kehittyykö tilanne pahemmaksi eli varsinaiseksi masennukseksi, koska silloin tarvitaan nopeaa ammattiapua. 
Mutta muutama päivä sängyssä maaten ja itkien  ei vielä ole vaaran merkki.
Sä varmaan tunnet tyttäresi ja tiedät, missä mennään!
Tsemppiä!!!!