Minä sitkuilen paljon. Se on yksi niistä asioista, joiden voimin tätä arkea jaksaa pyörittää. Se tuo toivoa ja uskoa siihen, että joskus on elämässä erilaistakin kuin nyt. Ei elämä pikkulapsiperheessä ole kurjaa, mutta silti se rajaa paljon sellaisia asioita pois elämästä, jotka eivät nyt vaan oikein kohtuudella onnistu tai onnistuu niin isoilla ponnistuksilla, että se ei sitten olekaan enää tavoittelemisen arvoista se itse asia.
Esimerkiksi on helpottavaa ajatella, että sitten kun lapset on isompia, lähden useammin linturetkelle. Toki voin mennä linturetkelle nytkin ja joskus menenkin, mutta nyt sen edellytyksenä on hirveästi suunnittelemista ja ajattelemista oikeastaan viiden tai jopa kuuden ihmisen puolesta. Ei voi vain nakata kiikaria ja lintukirjaa reppuun ja polkaista menemään.
Riippuu tietysti asiasta, mutta monessa lähtemisessä yms. olen perusluonteeltani enempi nytku... enempi on ollut opettelemista siinä, että ei edes yritä toteuttaa kaikkia kivoja juttuja heti ja nyt, koska ne omat jaksamisen rajat tulevat usein vastaan nopeammin kuin äkkiseltään muistaakaan. Riippuu tietysti asiasta... jonkun tylsääkin tylsemmän kaavakkeen täyttäminen voi kyllä jäädä notkumaan ihan vaan siksi, että teen sen siten kun on aikaa jne... no eihän sitä ikinä tule jos ei ota asiakseen.
