Kiitokset vieläkin kaikille!
Arvo ja Reino eivät ole hakeneet Piuta lainkaan. Pikku-Piu oli niin vaatimaton, paljon vanhempi muita poikia ja sellainen yksineläjä. Ainoastaan minun kanssani hänellä oli sellainen hellittelyrituaali. Hän eli omissa maailmoissaan.
Kauniisti ja leikkisästi olenkin aina sanonut, että hän oli hiukan "jälkeenjäänyt", ei nyt reppana, mutta jotain sellaista kuitenkin. Jo pienenä vauvana huomasin, että hän ei ole samanlainen kuin toiset ja siksi hän jäikin synnyinkotiinsa eikä lähtenyt koskaan Suureen Maailmaan. Jäi oman äitinsä ja ukin ja mummin hoiviin, ja Sulo-enon.
Varmasti eli onnellisen, rakastetun ja lellitellyn elämän. Ja antoi meille kaikille niin paljon. Hän oli Suuri Lohduttaja. Aina kun itkin ja olin surullinen, tuli hän luokseni puskemaan ja huolehtimaan. Hän oli pieni enkeli, Kykkymylliäinen. Yhden kirjasen kokoinen pieni kissanpoikanen.
--------------------------------------
Surutyö on kummallista: nyt syyttelen itseäni siitä, että annoin lääkärille luvan tehdä sen.... toki ymmärrän, että se oli oikea ratkaisu, mutta surutyö etenee näin.
----------------------------------------
Ja sitten nousee huoli noista toisista mieleen: miksi Arvo nukkuu nyt niin paljon, miksi Reino on koko ajan perässäni, puskee ja hakee läheisyyttäni. Onkohan noilla pojilla kaikki hyvin? Entäs jos Arvo.... miksi Reino....
ja sitten
missä on Lahja? En ole nähnyt koko päivänä.
----------------------------------------------
No, nämä on näitä surun hetkiä - huoli ja murhe on mielessä koko ajan.
-----------------------------------------
Olisinpa laittanut tänne kuvan Pikku-Piusta, mutta hänestä ei ole juurikaan kuvia digiajalta. Hänen lapsuusajaltaan on kuvia, mutta ne ovat paperikuvia.
