Tulostusversio

Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
1 tunti 1 päivä 1 viikko 1 kuukausi Ikuisesti
Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus

[Mali]

Lainaus SPS:n sivuilta:
http://www.perhostutkijainseura.fi/index.html

"Korvaako kamera todella myrkkypullon ??
Turun kaupungin ympäristönsuojelusuunnittelija Kari Karhu ja Suomen Luonnonsuojeluliiton aluepäällikkö Hannu Klemola kritisoivat 30.8 Helsingin Sanomien yleisöosastokirjoituksessaan Suomesta ensi kertaa tavatun hohtoukonkorennon tappamista lajin tunnistuksen yhteydessä. Suomen sudenkorentoseuran varapuheenjohtaja Sami Karjalainen kommentoi kritiikkiä omassa kirjoituksessaan HS:ssa 2.9 aivan oikeilla perusteilla.
Kun emme ole sudenkorentoeksperttejä, toisin kuin kirjoittajat on mahdotonta sanoa olisiko lajitunnistus ja varmistus tuossa tapauksessa voitu luotettavasti tehdä pelkästään silmämääräisesti, kiikarilla tai kameralla. Hyönteishavainnoissa niiden luotettavuuden ja tarkistettavuuden kannalta pelkkä subjektiiviseen näköhavaintoon perustuva kertomus on ongelma, eikä valokuvien perusteella voida aina varmistaa määritystä. Siksi yksilön talletus on luonnollinen varmistustoimenpide aina kun se on mahdollista, erityisesti maalle uusiksi epäiltyjen lajien tai muuten merkittävien havaintojen osalta.
Vaikka kirjoituksen aihe ei koskenut ensisijaisesti perhosia niin siinä kuitenkin viitattiin samalla yleisemminkin hyönteisten keräämisen ja siis yksilöiden tappamisen ”tarpeettomuuteen”. Lyhyeen kirjoitukseen mahtui useita väitteitä, joissa perusteet ontuvat ja jotka osoittavat kirjoittajilta puuttuvan käytännön kenttäkokemusta ja harrastusmenetelmien tuntemusta ainakin pintaa syvemmin. Tästä syystä on paikallaan tuoda esiin muutamia reunahuomautuksia myös perhosharrastuksen näkövinkkelistä.
Kirjoittajat hyväksyvät näytteen talteen ottamisen, siis tappamisen silloin kun lajia ei muutoin, silmämääräisesti pystytä tunnistamaan. ” Digikameran kuva riittää kun ei tarvita karvantarkkaa tutkimista”. On syytä tähän huomauttaa, että miltei jokainen yksilö tunnistetaan loppujen lopuksi ihmisaistein, silmämääräisesti. Jotkut tosin vasta suurennuslasia, luuppia tai mikroskooppia, sekä harrastajien tuottamia genitaalikuvia tms. apuna käyttäen.
Kirjoittajat eivät esitä mitään rationaalisia perusteluja sille, miksi hyönteisen ottaminen (tappaminen) kokoelmaa varten ei olisi hyväksyttävää, paitsi lajimäärityksen vuoksi. Mikä todellinen ongelma tai haitta siitä seuraa? Jos kirjoittajien logiikkaa tarkasti noudatettaisiin seuraisi tästä myös se, että perhosharrastajien laajasti käyttämä keräys pyydyksillä tulisi pääosin lopettaa, mikäli niiden käyttöön ei liity tieteellistä tavoitetta. Vaikutelmaksi jää, että tässä jostain syystä vain halutaan tunnepohjaisesti vastustaa hyönteiskokoelmien keräystä. Kirjoittajien kannattaisi kaivaa esiin Luonnon Tutkija-lehden numero 5/1998 ja tutustua emeritusprofessori Pekka Nuortevan aihetta sivuavaan artikkeliin lehden Keskustelua-palstalla (s. 170-171). (*)
Kirjoittajat toteavat siis kuitenkin, että tappaminen on hyväksyttävää, kun lajistoa tutkitaan ”tieteellisin tavoittein”. Kokoelman kartuttamiseen tähtäävä tappaminen ei heidän mielestään kuitenkaan ole sellaista. Tämä väite on yksioikoinen ja perusteeton. Mikä mahtaa olla kirjoittajien näkemys ”tieteen” ja ”ei-tieteen” rajanvedosta hyönteistutkimuksessa? Päinvastoin, laajat ja monipuoliset näytekokoelmat, joita yleensä vain hyönteisharrastajat keräävät antavat olennaista pohja-aineistoa näiden eliöryhmien tieteellisen tutkimuksen avuksi tai ovat osa sitä. Ilman harrastajien kokoelmia ja näytteitä vaikkapa viimeisen sadan vuoden ajalta olisivat tietomme perhosten ja muiden hyönteisten lajiston tilasta ja muutoksista kovin puutteellisia.
Kokoelmayksilöt antavat mahdollisuuden tarkastella muutoksia lajistossa takautuvasti. Tämä on erityisen tärkeää esimerkiksi silloin kun tietty laji osoittautuukin olevan kaksoislaji tai jopa useiden lajien ryhmä. Kokoelmien avulla lajien esiintymisistä, runsaussuhteista ja ulkonäöstä saadaan tietoa myös jälkikäteen. Näyte- ja aikasarjojen kerääminen jopa tavallisista ja tunnetuista lajeista vasta antaa käsityksen lajin ulkonäöstä, muodoista ja esiintymistrendeistä. Perhonen tai muu hyönteinen ei ole kolikko tai postimerkki. Erityisesti aloittelevan harrastajan kannattaa kerätä oma mallikokoelma oppiakseen tunnistamaan eri lajit ja muodot niiden tuntomerkkien perusteella. Tätä ei opita katselemalla pelkästään koreiden luonto-oppaiden digikuvia ihanteellisissa oloissa kuvatuista tyyppiyksilöistä.
Kokoelma on edelleenkin harrastajalle paras mahdollinen ”oppimisväline” lajintuntemukseen ja sen merkitys vain kasvaa kokoelman karttuessa. Kokoelma tarjoama vertailumahdollisuus, olipa se oma tai harrastajakaverin kokoelma on jotain sellaista, jota mikään opas tai käsikirja ei korvaa. Kaikki merkittävät yksityiskokoelmat lisäksi päätyvät lopulta tutkijoiden käyttöön osaksi julkisia kokoelmia ja ovat sitä ennenkin laajalti varsinaisten tutkijoiden käytössä.
(*) Artikkeli saatavissa Pdf-kopiona kirjoittajilta.
Yleinen väite, että päiväperhoset ovat suuria ja värikkäitä ja kaikki pystytään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta määrittämään maastossa paljain silmin tai kiikarilla on vähintään summittainen ja koko ajan osoittautumassa yhä selvemmin harhaluuloksi. Osa uusista määritysvaikeuksista selittyy sillä, että Suomeen on levinnyt lähialuiltamme lajeja, jotka muistuttavat meillä vanhastaan esiintyneitä lajeja. Tällaisista ”lajipareista” voi esimerkkinä mainita häiveperhosen (Apatura iris) vs. sisarlaji pikkuhäiveperhonen (Apatura ilia) ja ilmastokehityksen jatkuessa jatkoa on odotettavissa ainakin kirjosiipiin, kultasiipiin ja hopeatäpliin. Kaikkein hankalimmat näistä viime vuosien määritysvaikeuksista johtuvat kuitenkin siitä, että tutkimuksen edetessä olemme joutuneet toteamaan, että jokin Suomessa esiintyvä yksi laji onkin todellisuudesta kaksi lajia.
Näin on käynyt mm. kannussinisiivelle (Cupido argiades), jonka joukosta löytyi ranskankannussinisiipi (Cupido alcetas), metsänokiperhoselle (Erebia ligea), jonka joukosta löytyi idännokiperhonen (Erebia euryale), virnaperhoselle (Leptidea sinapis), jonka joukosta löytyi tummavirnaperhonen (Leptidea reali) ja kaikkein viimeisimpänä tänä kesänä museoaineistoista, toistaiseksi julkistamaton verkkoperhoslaji.
Suhteellisesti ottaen kokoelma-aineistoista löytyneiden uusien vaikeasti määritettävien päiväperhoslajien määrä onkin ollut viime aikoina huomattavan suuri. Selvästi suurempi kuin esimerkiksi yökkösillä, mittareilla tai jopa useimmilla pikkuperhosheimoilla. Siksi odotettavissa on, että ”helppojen päiväperhosten” joukosta tulee paljastumaan vielä lisää ”hankalia lajipareja”. Nykytiedon pohjalta voisikin olla syytä kiteyttää päiväperhostuntemustamme, että Suomessa on kyllä päiväperhosia ahkerasti kerätty ja jopa valokuvattu, mutta määrittäminen on jäänyt puolitiehen tai välillä jopa kokonaan unohtunut. Tähän ongelmaan pelkästään kiikari&kamera -linjaan siirtyminen ei ole ratkaisu vaan suoranainen taka-askel.
Kokenut harrastaja toki pystyy edelleenkin erottamaan silmämääräisesti heti useimmat päiväperhoslajit, mutta ei hänkään selviä aina ilman haavimista ja tarkistusta. Päiväperhosissa on useita lajeja ja lajiryhmiä, jotka ovat pienikokoisia ja joissa lajituntomerkit ovat esim. takasiipien alapinnalla ja joskus hankalasti todettavia vaikka yksilö saataisiin haaviinkin, ja erityisesti jos yksilö on kulunut. Ei ole ihme, että vähemmän kokenut ja aloitteleva harrastaja joutuu vaikeuksiin jos yksilöä ei lainkaan saisi tallettaa vaan tunnistus pitää tehdä paikan päällä, vaikka haavittunakin, saati kiikarilla ja kameralla. Mahdoton ajatus !
Lisäksi voi kysyä miksi kirjoittajat nostavat esiin vain päiväperhoset, jotka edustavat vain noin viittä prosenttia koko perhoslajistosta? Onko siis muiden perhosryhmien, esimerkiksi yö-aktiivisten, tai pienien tai vähemmän värikkäiden lajien ottaminen kokoelmatarkoituksiin sitten jotenkin hyväksyttävämpää? Merkillinen kastijako. Eri asia on, että kaikkien päiväaktiivisten perhoslajien tallentamisessa tulee silti olla pidättyväinen ja erityisesti naaraita tulee säästää.
Kirjoittajat nostavat taas esiin vanhan, jo kliseeksi nousseen perusteen siitä, kuinka lintuharrastajat eivät nykyisen tee havaintoja haulikolla, eikä siis hyönteisharrastajankaan pitäisi näin tappaa havainnon kohdetta. Tämä rinnastus jos mikä kertoo kirjoittajilta kadonneen käsityksen siitä, mikä ero on linnulla ja hyönteisellä harrasteena, tarkkailu- ja tutkimuskohteena ja biologisena eliöryhmänä.
Osuvampaa olisi rinnastaa hyönteisten havainnointi lintujen sijaan kaloihin. Kaloilla kun on tutkimus- ja seurantamielessä eliöryhmänä hyönteisten kanssa paljon enemmän yhteistä: niilläkin lajien populaatiokoko ja lisääntymiskyky ovat suuria toisin kuin linnuilla ja myös niiden havainnointi perustuu pyydystettyihin näytteisiin (koekalastukset). Kun sitten miettii, kuinka massiivisesti monia kalalajeja ”kerätään”, ymmärtää hyvin sen ettei hyönteistenkään kantoihin pystytä normaalisti vaikuttamaan muutoin kuin elinympäristöjä tuhoamalla. Mitä kalalajien tai kalakantojen seurantaan tulee, niin tuskinpa kukaan uskoo, että sitä voitaisiin luotettavasti tehdä sukeltelemalla kiikarilasit päässä ja vesitiivis kamera kädessä. Ja tuskinpa yhtäkään maalle uutta kalalajia hyväksytään ihan pelkän näköhavainnon perusteella ilman mitään dokumenttia.
Kaiken kaikkiaan Karhun ja Klemolan kirjoitus tuntuu henkivän näennäissuojelullista asennetta, jota muutamat lintuharrastajat vastaavissa kirjoituksissa esittivät jo pari vuosikymmentä sitten: ”Nykyaikainen harrastaja hylkää haavin ja myrkkypullon ja käyttää vain kiikaria ja kameraa”. Kirjoittajat sivuuttavat sen, että esimerkiksi lajien suojelun olennainen perusta on tiedon keräys. Perhosten ja useimpien hyönteisryhmien osalta olennaisin osa tästä tiedosta on peräisin harrastajilta ja hankittu merkittävimmin nimenomaa näytekokoelmien keräämisen ja aineiston analysoinnin avulla. Esimerkiksi edellä mainittu Suomelle uusi idännokiperhonen (Erebia euryale) löytyi hiljattain edesmenneen perhosharrastajan kokoelmista sen siirryttyä eläinmuseolle. Vastaavia esimerkkejä harrastajakokoelmien merkityksestä on ollut useita ja lisää on tulossa.
Karhun ja Klemolan kannattaisi perehtyä vähän paremmin hyönteisharrastuksen käytäntöihin. Perhosten osalta heidän kannattaisi tutustua vaikkapa Suomen Perhostutkijain Seuran nettisivuilta löytyvään perhosharrastuksen eettiseen ohjeistoon, joka antaa pelisäännöt siihen mitä ja miten saa kerätä ja miten ei. Ohjeistossa on useita ohjaavia periaatteita perhosten tallettamista ja kokoelmakeräilyä varten, mutta mitään ”yleiskieltoa” keräilyyn se ei sisällä. Sen sijaan esimerkkejä siitä kuinka kattava keräilykielto romahduttaa päivitetyn tiedon saamisen lajien esiintymisestä ja muutoksista uhanalaisuudessa löytyy riittävästi, esimerkiksi Keski-Euroopasta. Tavoitteellisen suojelutyön kannalta tämä on ollut katastrofi.
Sudenkorentoharrastajille kirjoittajat antavat aivan oikein ansaittua tunnustusta sudenkorentojen levinneisyyttä koskevasta tiedosta, sekä muodikkaasta ”catch-and-release” tyyppisestä toimintamallista. Jälkimmäinen mallihan on kaikille perhosharrastajille itsestään selvyys ollut aina. Perhonen päästetään takaisin luontoon haavista aina kun laji on varmistettu, eikä yksilöä tarvita tutkimus tai kokoelmakäyttöön. Havainto vain esimerkiksi sanelimeen. Tämä on juuri se käytäntö, jota perhosharrastuksen ohjeisto edellyttää.
Mitä tiedon lisäykseen perhosten levinneisyydestä, elintavoista ja tunnistamisesta tulee niin suosittelen kirjoittajille käyntiä hyvin varustetussa kirjakaupassa. Tuskin mistään muusta hyönteisryhmästä on julkaisu sellaista määrää harrastajatietoihin ja kokoelma-aineistoihin perustuvaa kirjallisuutta kuin juuri perhosista.
Perhosten tai muiden hyönteisten keräily kokoelmaksi ei siis ole enempää rikos kuin ongelmakaan kunhan noudatetaan lakia ja rajoittavia suojelumääräyksiä. Kun harrastaja vielä noudattaa em. eettistä ohjeistoa hän voi hyvällä omallatunnolla valita harrastustavakseen itselleen sopivimman muodon, olipa se sitten pelkkä havainnointi ja kiikarointi luonnossa, linjalaskenta, otusten esiin kaivaminen maastosta tai pyydyksin, kehitysmuotojen kasvatus tai kokoelman laatiminen. Perhosten valokuvaus on sekin oikein hyvä tapa harrastaa perhosia tai muita hyönteisiä. Syyllistämistä tässä ei tarvita minkään harrastusmuodon osalta, näitä kaikkia tarvitaan.
Lainaamme lopuksi Pekka Nuortevan artikkelin yhtä kohtaa Luonnon Tutkija lehdessä: ” … hyönteisten harrastajat on perusteetta leimattu luonnon vahingoittajiksi. Siksi nuorten hyönteisharrastus on selvästi vähentynyt. Ja tämä on saatu aikaan väärin suhteutetulla tiedotuksella. Siinä uhkaa hävitä se havainnontekijöiden verkko, joka näihin päiviin asti on tuottanut tietoa hyönteismaailman muutoksista ja häiriöistä.” Voisiko tässä olla jotain varteenotettavaa kun julkisuudessa kommentoidaan
hyönteisharrastusta ?
Vesa Lepistö
Perhosharrastaja vuodesta 1955
vesa.lepisto ät rastor.fi; vesa.lepisto ät vuokonluonnonsuojelusaatio.fi
0400- 967 104
Jari-Pekka Kaitila
Toiminnanjohtaja
Suomen Perhostutkijain Seura ry
jari.kaitila ät perhostutkijainseura.fi
050- 5868 531 "

[Jarmo]

Olipas asiaa, mikähän tuo verkkoperhoslaji mahtaa olla

[Mali]

mikähän tuo verkkoperhoslaji mahtaa olla

Euphydryas intermedia, duunikaveri on tekemässä siitä julkaisua
Ko. yksilö on kerätty v.1926 Helsingistä sekä Itä-rajan takaa on muutama havainto. Muistuttaa todella paljon H. maturnaa, jonka joukosta löytyikin.