En muistaakseni kovin paljon ole murheitani kirjoittanut, mutta nyt kirjoitan, enkä jätä tätä vaan sisälleni.
Uni on nyt kadoksissa.
Anoppini on kriittisessä tilassa Meilahden sairaalassa. Saimme eilen iltamyöhään soiton tulla välittömästi sairaalaan. Anoppini oli tajuissaan silloin vielä. Saimme puhuttua hänen kanssaan tärkeimmät asiat; kuinka rakastamme häntä ja hän sanoi, että niin hänkin meitä.
Tänään hän oli jo toisessa maailmassa, mutta kuitenkin hän aisti meidän läheisten läsnäolon.
Aamulla menen hänen luokseen, jos Luoja suo.
