Ihan kuin Tipi haluaisi ärsyttää minua kun ei pysty selkeästi vastaamaan...
Onko 120,19 km sinusta mahdoton matka pyöräiltäväksi
En halua ärsyttää, koska varmaankin, en kyllä tiedä, on 10 tunnin aikana mahdollista pyöräillä 120,19 km, parinakin päivänä peräkkäin, mutta onko kauhean pahasti sanottu, jos kehottaa kalibroimaan pyörän mittarin.
Ja mitä netiketteihin tulee, ei tuollaisella kirjoituksella kirjoitettuihin kysymyksiin edes tarvitse vastata.
Nyt jää vain ihmetyttämään, miksi kehotus, huom. kehotus, ei kysymys, herätti noin voimakkaan reaktion? Omaksi arvelukseni nyt jää, että satuin arkaan paikkaan.
Kerronpa tarinan, mikä mielestäni tähän sopii.
Tunsin kerran miehen Tuuloksesta, joka vanhalla kuormurillaan, hoiti firmani kuljetukset ja teki hankintansa pieneen puotiinsa. Monesti reissuillamme kertoili, miten rikas hän onkaan. Silloin tällöin hän kädellään osoitteli tien vierillä olevia maatiloja, sanoen niiden kuuluvan hänelle ja metsäalueiden kohdalla usein sanoi, montako hehtaaria missäkin oli hänen metsiään. Kaupungissa näytti kivitaloja, joissa hänellä on huoneistoja, joko annettu vuokralle, tai tyhjillään. Niitä kuormureitakin oli kuulemma kolme ja pakettiauto lisäksi. Kun joskus ihmettelin, että miksi käyttää näin vanhaa autoa, jonka renkaatkin tuntuivat nelikulmaisilta ja muutenkin hädintuskin koossa pysyi, sanoi ajavansa tämän ensin loppuun ja sitten vasta ottavansa käyttöön toisen. Niitä on vielä hiukan kaibroitava
Koko talven tuskailin rikkaan miehen kuormurikyydissä, tarvitessani kuljetuksia ja kuunnellessani omaisuuksista.
Tietysti olin jo alkanut epäilemään niitä tarinoita ja joskus joku asiakkaani jäikin juttusille. Ihmetteli, miten tulen toimeen sellaisen miehen kanssa. Kyseli, onko jo kertonut omaisuuksistaan. Kun kerroin, että onhan niistä juttua ollut, taloja on ja maatiloja ja metsiä, kuormaautoja ja pakettiauto. Löi käsillä polviinsa ja nauraa hekotti, etten vain uskonut. Kertoi totuuden, mies ei omista mitään ja rippetkin maatilastaan rakennuksineen on pankissa pantattu viimeiseen hirteen.
On maita ja mantuja, kivitaloja ja autoja kyllä ollut, mutta sitten oli iskenyt ahneus. Aloitettu pienellä vilpillä ja siitä jatkettu suurenpaan ja suurenpaan, kunnes oli käry käynyt. Tuli liikkeenharjoittajille uusi veromuoto, liikevaihtovero ja se oli se kompastuskivi. Oli tullut konkurssia ja tulipaloja ja vakavia sairauksiakin ja siinä ihmisen kestokyky petti.
Ei minulla hätää, ystävällinen oli enkä ollut tietääkseeni. Asiat hoitui ja moni askarruttamaan jäänyt asiakin hiljalleen valkeni. Arvasi tietenkin, että asiakkaani minulle puhuvat ja vähenteli kehumistaan. Pukkasi kevättä ja tiet huononi, niinpä kerran yömyöhällä kotiinpäin ajellessamme, suistuimme ojaan. Kummallekaan ei käynyt kuinkaan, mutta ilman apua ei ylös päästy. Siinä kenollaan olevan kuormurin hytissä istuimme ja mies alkoi kertoa totuutta. Vuodatti kaiken ja silmistä näin, että odottti ymmärrystä. Minä ymmärsin, harpoin lähimpään taloon ja pyysin isäntää traktorillaan apuun. Isäntä kauhisteli, sitäkö hullua auttamaan. Sitäpä sitä minä sanoin. Ihminen se sekin on ja kun apua tarvitsee, niin eikun tulet. Traktorilla nykäistiin ja auto toimi vielä.
Vaikka olinkin jo arvannut asioiden oikean laidan, mietin vielä sittenkin niitä kuorma autoja, missä piilossa ne sitten on. Löysin ne viimein, kun lumet oli sulaneet. Siellä ne olivät pajatien vieressä heinien ja horsmien kätköissä. Auton raadot. Toisesta jälellä enää hytti ja toisessa vielä runkokin. Niitä ihminen piti vielä autoinaan, vain pientä kalibrointia vailla.
Näin mietin, joskus voi kullakin vinksahtaa.
Kesä meni kohisten ja löin putiikkini kiinni, otin lapseni kainaloon ja muutin maailmalle.
