Usko horjuu välillä ja väliin tulee jopa Uskon puute.
Mutta, nyt on viikko mennyt siitä, kun Usko Ilona tuli meidän perheeseen täysivaltaiseksi jäseneksi.
Murisemista oli erittäin vähän - enemmänkin se oli Usko itse, joka murisi toisille. Pelkäsi raukka tietysti ensin. Ei syönyt juurikaan pariin päivään. Sitten se alkoi kuten olen kertonutkin. Tutustuminen paikkoihin ja uusiin kavereihin.
Arvo Aarre Kuningas ei paljon noin "mitättömästä alaisesta" välitä. Reino Reppuhousu sen sijaan on kaikille sellainen herttainen ja luotettava eno, jonka luokse voi mennä, jos on mieli pahana.
Pikku-Toivo Unelma ensin katseli ja mittaili uutta tulokasta. Hän pani myös tarkat kokeet pystyyn. Hän haluaa edelleen tulla sänkyyn peiton alle ja lutkuttaa käsivarttani. Se hänen annetaankin tietysti tehdä.
Minkäänlaista mustasukkaisuusdraamaa ei ole nähty eikä enää varmasti tulekaan. Kerran kun Pikku-Toivo oli peittoni alla ja lutkutti käsivartta, tuli siihen Usko katsomaan uteliaana että mitäs täällä touhutaan.
Silloin Toivo nosti päänsä, mulkaisi Uskoa ja sanoi sille: "ttthhhuuh! tttthhhuhhhh!" ja jatkoi sitten lutkuttamista ja sillä se valtataistelu oli käyty.
Tänä aamuna täällä oli niin kauhea töminä, että alakerran naapurit luulevat varmaan minun seonneen.
Usko ja Toivo juoksivat peräkanaa toisiaan takaa - että kahdesta kissasta voi lähteä kova "kavioiden kapse". Sitten lensi tietysti ruokailutuoli nurin - kova kolina. Sitten lähti pyykinkuivausteline seuraavaksi - korvia raastava melu. Kuinka olkkarin pöydältä voi lehtää
