Vieläpä muutama tarinatuokio ja kuva niin kauan kuin muistan.
Siinä villakaupan vieressä olevassa sormuskaupassa oli esillä myös erilaisia kiviä. Jokaisen kohdalla oli nimilappu, mitä kiveä kukin on.
Kamera pitäisi olla mukana aina, mutta kun se ei välttämättä aina ole mukana, niin harmillista.
Erään kiven kohdalla oli nimilappu ”kullisilm” – siis haukansilmä.
Ja tällainen vanha rouva, joka käyttää tukisukkia, ei sitten tietenkään muistanut, että myös kamerassa on puhelin. Ei kun siis puhelimessa on kamera. Jäi kuva ottamatta.
Tästä sain oitis huomautuksen herrasmieheltämme!
Ruokaravintolamme on D-terminaalin vieressä toisessa kerroksessa, vanhassa talossa. Siellä on sellainen vanhan ajan pysähtynyt venäläinen tunnelma. Meidän lisäksi siellä oli yksi suomalainen seurue ja yksi venäläinen seurue. Heitä täydensivät sitten myöhemmin yksinäinen hyvin mielenkiintoisen näköinen nuori mies, joka ruokaa odotellessaan oli syventynyt lukemaan romaania. Tarkkaili välillä alta kulmainsa muuta touhua ympärillään. Sitten saapui tyypillinen eestiläinen nuori pari. Naisella oli turkiksia ja meikkiä ihan tarpeeksi ja kauniisti.
Ravintolan sisustus oli hiukan nukkavierun oloinen, kodikas ja leppoisa. Aivan kuin se olisi juuri nyt suunniteltu ja toteutettu sellaiseksi. Lienee kuitenkin ollut paikallaan jo jonkin aikaa.
Baarijakkarat oli veistetty yhdestä puusta, katossa roikkui vene.
Ihanat tuoksuvat grillivartaat valmistuivat avotulella. Se tuoksu, se tuoksu!
Marfan kertoman mukaan siellä on ennen ollut takassa avotuli. No, takka oli paikallaan ja sinne oli myös puut aseteltu kauniisti, mutta tarjoilijan kertoman mukaan sitä ei saanut sytyttää.
Lienee joku eu-direktiivi puuttunut asiaan.
Sama oli alakerrassa sijaitsevassa alkon myymälässä. Sielläkin oli kaunis takka ja puut kauniisti aseteltuina, mutta ei elävää tulta.
Mutta oli siellä sitten kyllä sitä ”tulilientä”!
