Ystäväni runokirjasta lainattu:
http://books.google.com/books/about/Hein%C3%A4hattu_S%C3%B6rkan_kulmilla.html?id=uuyoAAAACAAJVanhan naisen iltapäivä
Tässä Lehmusten alla
minä vanha ryppyinen nainen
istun bulevardin penkillä,
katselen ohi kiitäviä ihmisiä
ja vaivun muisteloihin.
Aikakauteni on kadonnut
jäljellä minä ja nämä
ainoat ystäväni lehmukset.
Suljen silmäni -
kuinka rakastankaan
niiden vuosikymmenien suhinaa.
Onko siitä todella jo
seitsemänkymmentä vuotta
kun kuljimme tätä bulevardia
käsi kädessä
ja olin rakkaudesta sekaisin?
Ihmiset hakevat kirjoistaan
silloin tapahtui sitä ja sitä.
Minä olen elänyt ne kaikki
miksi kukaan ei kysy minulta?
Antavat kaiken mennä haudan rakoon.
Puhuttelevat vanhoja naisia mummoiksi
sanomalehdissäkin.
Ikään kuin eivät itse vanhenisi!
Kävelevät kadulla päin,
pistävät vanhat väistymään.
Nyt ymmärrän miksi katselen
valokuviani niin usein.
Niiden avulla säilytän järkeni,
muistutan itselleni kuka olen
ja mistä olen tullut.
Puhun eri aikakauden kieltä
siksi en kai enää osaa keskustella.
Vai olenko ollut liian kauan yksinäni?
Ehkä olen alkanut hävetä vanhuuttani.
Tuntuu hyvältä että saan
kasvoille päivetystä,
uskallan katsoa taas peiliinkin.
Eteiseen täytyy hankkia
kirkkaampi lamppu,
hämärässä valaistuksessa
vanhat kasvot ja mustat silmät
näyttävät aavemaisilta.
Säikähdän vielä omaa kuvaani!
Olin minäkin kerran kaunis,
kauneuteeni se Axelkin ihastui,
ihaili tummia silmiäni.
Mahtaisi nyt järkyttyä
jos näkisi.
Mitenköhän ne kukat
siellä haudalla...
Oi vanhat ystäväni lehmukset,
miten paljon te osaisittekaan kertoa!
Mutta te ette puhu,
kaipaisin niin puhekumppania.