Tulostusversio

Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
1 tunti 1 päivä 1 viikko 1 kuukausi Ikuisesti
Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus

[Marle]

EINO LEINO

[Pyryharakka]

Olet huuhtonut tuulin ja lainein, meri,
rantoja vuotteni mun.
Läpi parhaan nuoruuteni
näen aavojen kimaltelun.
Näen sinen ja valkeat linnut
ja purjeen kaukaisen.
Sinä rintaani ikävän annoit
ja kaipuun ainaisen.

(Mirjami Lähteenkorva)

[mese]

Hyvästi jääkää
nyt hyvät ystävät,
maille vierahille
nyt pääskyt lähtevät.

Armas ol´aika,
jok´ on nyt lopussa;
suven sulo aika,
se kaunis, ihana.

Vaan kun mennyt
taas syksy, talvikin,
silloin palajamme
taas tänne takaisin.

P. J. Hannikainen

[Marle]

"Taottu sydän"
Kirjoittanut: Saima Harmaja

Tuskan ahjossa kerran suli,
sydämmeni kova hiljainen.
Sitä liekit löi,
sen puhdisti tuli ja itse
kuolema takoi sen.

Niin elämä, aseellas lyö, iske,
enää en murtua voi.
Minun sydämmeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.
-------------------

Yksi lempirunojani

[Marle]

Vielä yksi Saima Harmajaa

On maa

On maa,
johonka unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.

On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon
ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää,
mi kimmeltää.

Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
- oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
Syliini siellä nostan lapsen armaan,
min kasvot pienet on täällä kielletyt.

On maa,
johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.

On Rauhan maa.

[Minni]

Harmaja, on myös minun lempirunoilijoita. 

"Taottu sydän"
Kirjoittanut: Saima Harmaja

Tuskan ahjossa kerran suli,
sydämmeni kova hiljainen.
Sitä liekit löi,
sen puhdisti tuli ja itse
kuolema takoi sen.

Niin elämä, aseellas raskaimmalla lyö, iske,
enää en murtua voi.
Minun sydämmeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.
-------------------

Yksi lempirunojani

Yks sana oli hukassa 

[Marle]

Harmaja, on myös minun lempirunoilijoita. 

kuolema takoi sen.

Niin elämä, aseellas raskaimmalla lyö, iske,
e

Yks sana oli hukassa 

Niinpäs olikin kiitos kun huomasit Mä en edes lukenut sitä kun vaan kopsasin sen netistä

[telkkinen]

Hiljaisuus
on äänistä ylivoimaisesti paras
Hiljaisuutta ei ole olemassa
ja siksi me emme
tule toimeen ilman sitä
Ilman hiljaisuutta
ei kuule
sitä ainoaa ääntä
jota on syytä kuunnella:
hiljaisuutta
Se kertoo mitä tehdä ja minne mennä
ja miksi
ja mitä muuta me emme
janoa täällä kuulla
Milloinkaan emme kuule toisiamme
niin hyvin
kuin hitaina hiljaisina iltoina
kun istumme pitkään kaksin
ja kuuntelemme hiljaisuutta.

- Tommy Tabermann
 
 
 

[tahmatassu3]

    - Kalle Väänänen -
       kootut murrerunot


       UAMUPÄEVÄN KUVA

Kesäpäevä on ulukona luonnossa,
ja jos halua ov vilakasta sulla,
minkä näköstä or Ruuskasen torpassa, niin passoopa tuppaan tulla.

Tule tuppaan, istaha penkille
ja kahtele pirttiä vähä.
No eipähän mittää uutta oo se,
sinä mittee suat siinä nähä.
Se on sitä kesäpäevätunnelmoo,
joka köyhässä pirtissä leijaeloo,
ku aarinko puahtaa nii,
ja kuumana lainehtii
tuvan ilima vahva ja sakkee,
että kopralla sitä koettoo voep,
ja kärpästen surina se korvissa soep,
eikä hajuai tarvihe hakkee
sinum muualta lissee ennee,
vaekka enemmältähii oes nennee.

Om pöyvällä leivän kannikka,
sen kimussa russakat hiäree.
Ja piimän sintua tuopissa,
jossa kärpäset ryppee ja liäree.

Vuan keskellä pienen tuvan
niät rehevän elävän kuvan.

Kul lihava leketti sellanen
- tuota meinoon Ruuskase akkoo -
on alleen ottanu kätkyen
ja ihtesä siihen pakkoo,
on sitä tokkiisa, on koko näys;
on kätkyt laitoja myöten täys.

Ser Ruuskasen vesoesta nuorimman
joko sualista toesen kevvään,
sen Kaesa o alakanna ruokinnan
ja röijystä kaevana evvään.
Sitä mukula se ensin sormin harroo
ja ahneena sitten kiinni tarroo.

Ja kätkyt hiljoo eistaa nytkää
ja laps siinä syyvä lupsuttaa.
Ja irronnu lattian palakki jytkää,
Kaesa kuv vastoo varpaillaa.
Vua äkkiä kätkyt seisahtuu,
ja Kaesa ku oekeen kirkastuu:
"No katohan ruojoo, puretko juutas,
vae tahotko maestella tyhjee suutas".

Vaan naaraa pentu, ku tääs om maha.
Ja haehtuu Kaesaltai tuul paha.
Se mukula kiäntää toesin päen
ja naarussa suij huastaa näen:
"Ei äet nuin tuhmalle poejalle anna,
jo pittäähi tervoo tittiim panna".

Ja aarinko lasista puahtaa nii,
ja ilima se sakkeena laenehtii,
ja russkat leivän kimpussa hiäree
ja kärpäset piimässä liäree.

[mir]

Ikävöi ihminen

Ikävöi, ihminen,
kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä, veljiä, siskoja vierailla mailla,
untesi neitiä, häntä, mi pois meni hämärien lailla.

Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan,
lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden,
käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
istuen illoin,tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen, herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää, maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.

-Eino Leino-

[Marle]

Ystäväni runokirjasta lainattu:
http://books.google.com/books/about/Hein%C3%A4hattu_S%C3%B6rkan_kulmilla.html?id=uuyoAAAACAAJ

Vanhan naisen iltapäivä

Tässä Lehmusten alla
minä vanha ryppyinen nainen
istun bulevardin penkillä,
katselen ohi kiitäviä ihmisiä
ja vaivun muisteloihin.

Aikakauteni on kadonnut
jäljellä minä ja nämä
ainoat ystäväni lehmukset.
Suljen silmäni -
kuinka rakastankaan
niiden vuosikymmenien suhinaa.

Onko siitä todella jo
seitsemänkymmentä vuotta
kun kuljimme tätä bulevardia
käsi kädessä
ja olin rakkaudesta sekaisin?

Ihmiset hakevat kirjoistaan
silloin tapahtui sitä ja sitä.
Minä olen elänyt ne kaikki
miksi kukaan ei kysy minulta?
Antavat kaiken mennä haudan rakoon.

Puhuttelevat vanhoja naisia mummoiksi
sanomalehdissäkin.
Ikään kuin eivät itse vanhenisi!
Kävelevät kadulla päin,
pistävät vanhat väistymään.

Nyt ymmärrän miksi katselen
valokuviani niin usein.
Niiden avulla säilytän järkeni,
muistutan itselleni kuka olen
ja mistä olen tullut.

Puhun eri aikakauden kieltä
siksi en kai enää osaa keskustella.
Vai olenko ollut liian kauan yksinäni?
Ehkä olen alkanut hävetä vanhuuttani.

Tuntuu hyvältä että saan
kasvoille päivetystä,
uskallan katsoa taas peiliinkin.
Eteiseen täytyy hankkia
kirkkaampi lamppu,
hämärässä valaistuksessa
vanhat kasvot ja mustat silmät
näyttävät aavemaisilta.
Säikähdän vielä omaa kuvaani!
Olin minäkin kerran kaunis,
kauneuteeni se Axelkin ihastui,
ihaili tummia silmiäni.
Mahtaisi nyt järkyttyä
jos näkisi.

Mitenköhän ne kukat
siellä haudalla...

Oi vanhat ystäväni lehmukset,
miten paljon te osaisittekaan kertoa!
Mutta te ette puhu,
kaipaisin niin puhekumppania.

[Marle]

Tahmatassun murrerunoa olikin vaekea lukkee

[telkkinen]

Hienoja ja puhuttelevia runoja olette laittaneet..

Tämän olen joskus saanut sähköpostiini

50-VUOTIAAN SIIRTYMÄ

Nämä vuodet,

jolloin mielisit virkavapaalle elämästä,

toipumislomalle,

kivun tavoittamattomiin

ja ilon.

Tämä ikä,

jota nuoremmat, jopa naiset

tuhahdellen vähättelevät

kuin eivät itse siihen joutuisikaan,

tähän mielialojen napakiikkuun,

joilloin kiehahdat arvaamatta kuin maito,

loiskahdat yli laitojesi

tai ryömit hitaasti korresta kiinni pitäen

ettet suistuisi masennukseen.

 

Ja tämäkin,

ikänsä itseään seulonut,

joka kuvitteli tuntevansa joka sopukan

vaan kuinkas kävi:

jokin ammoin kapseloitunut panos

jonka ei sallittu ajallaan räjähtää,

lähti liikkeelle,

osui mielen myrskykeskukseen

ja taas on kuvaelma muuttunut,

maisema erinäköinen.

Näinä vuosina uskallus on langan varassa

ja turvana hämähäkinverkko.

Se on kuin suuren saranan kääntyminen,

ruosteisen, kirskahtavan,

miltei paikoiltaan nyrjähtävän,

tämä ihmisen viimeinen puberteetti,

käynti vanhuuden porstuaan.

se on sitä, että soittajan on tultava

soittimensa veroiseksi

hitaan osan käännyttävä finaaliksi.

                       Helena Anhava

 

[telkkinen]

Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin.

Vetoavasti.

Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.

Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.

Ja silloin

Löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varvasta.
Erikoista varvasta.

Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.

- Lassi Sinkkonen -