Kylläpä meni vaikeaksi. Eräs tuttuni, joka asui täällä Tallinnassa, suomalainen, minun ikäiseni eläkeläinen, lähti siivet suihkien syksyllä Portugaliin. Lämpöiseen maahan pois täältä tuulesta ja tuiskusta.
En tiedä tarkkaan, mitä hänelle on siellä tapahtunut, mutta oli kertomansa mukaan ajanut auton katolleen ja joutunut pyörätuoliin. Pankkitili oli jostain syystä suljettu ja hänellä ei ole lainkaan rahaa. Asuu nyt Espanjassa vanhainkodissa, on sänky ja ruokaa, mutta ei mitään muuta.
No, sitten hän olikin keksinyt, että kun hän tulee Tallinnaan takaisin - ei ole mitään paikkaa missä asua ja olla - niin hän kyseli pääsyä minun luokseni asumaan joksikin aikaa. Ongelma on vaan se, että hän on pyörätuolissa eikä hänellä muita vaatteita kuin sortsit ja sandaalit , ei mitään talvivaatteita enää. Siis ulos ei olisi asiaa.
Lähimmäisenrakkaus? Mitä se on???
Mitä tekisit vastaavassa tilanteessa?
Jollakin tapaa omatunto kolkuttelee, mutta jos ei tuon ikäinen ihminen osaa asioitansa hoidella, niin ei kaiketi ole minunkaan asiani häntä ruveta hoitamaan. Jos hän tulisi tänne " parin päivän ajaksi asumaan" niin varmasti se venyisi vaikka kuinka pitkäksi ajaksi. Ei ole ulkovaatteita: kuka ne hommaa. Ei ole rahaa ruokaan: kuka sitten syöttää. Ei ole rahaa tupakkaan: kuka sen hoitelee.
Huh huh ja huh!
Rajansa kaiketi on tuollakin lähimmäisen rakkaudella? En edes tunne häntä hyvin, voisin sanoa että täysin vieras ihminen. Hänellä on ainakin tytär Suomessa ja muitakin sukulaisia siellä. Miksi minun siis pitäisi nyt ottaa vastaan?
Ja jos lentokentältä tulee sortseissa ja sandaaleissa ja ilman rahaa - minäkö lunastan taksosta???????
Kaikenlaista sitä sattuu ja tapahtuu!
