Minulle tuli yhtäkkiä mieleeni yksi lapsuudessa kuulemani runo. En muistanut siitä kuin viimeisen lauseen, mutta Google "kertoi" koko runon:
Auttamaton Pekka
(Oiva Paloheimo)
Tämä tarina, jonka nyt luet tästä,
on kuvaus Pekasta järkevästä.
Hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana:
sanat poikasen nelivuotiaan
näet myöskin tarkoin punnitaan.
Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties:
politiikan, tyttöjen laitteet fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä-kirjainta kuitenkaan
hän ei oppinut oikein lausumaan.
Tuli sokerista tokeri ja isästä itä.
Mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.
Oli Pekka äitinsä mukana
nyt kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran näki hän siellä.
Ei sellaista näe kotikylän tiellä.
Ja Pekkakos huudahti: ”Jellona, hui!”
niin että myyjäkin kauhistui.
Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
selitti – laps olis joutunut harhaan:
”Se on koira, lapseni, eikä saa
noin jellonaks sanoa leijonaa”.
”Te on jellona”, tokaisi Pekka vain.
(Voi äitejä tottelemattomain”)
Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä nuhteli Pekkaa portille asti.
Kun vihdoin päättyi se saarnan pito,
niin Pekka tuumasi: ”Aika ito
te jellona tentään olikin.”
(Voi äitejä, huokaat sinäkin.)
Kun Pekkaa pantiin nukkumaan,
niin äiti puheli murheissaan:
”Nyt taivaan isälle kerro se,
miten paha olit päivällä äidille.
Ei taivaan isäkään sallia vois,
että äidin poika noin ilkeä ois.
Kun anteeksi pyydät sä Jumalalta,
myös päästät äitisi murheen alta.”
Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi
(miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä,
vaikka äideillä on niin paljon työtä):
”No lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun omani häneltä anteeksi anoi?”
Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon
nyt loistivat, Pekka kun haukotteli
ja vastasi: ”Jumala kummatteli
titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin.”
