Nyt en puhunut unissani, mutta potkin kyllä peittoa siihen malliin, ettei mitään järkeä.
Tänään sattui kumma juttu. Pohjustan ensin vähän. Meillä kävi joku vuosi taaksepääin yksi nainen, -jehovan todistaja. Sanon häntä vaikka Liisaksi. Kahvittelimme ja juttelimme niitä-näitä. Hän oli minua 13 vuotta nuorempi Hän oli läpikäynyt suolistosyövän.
Muutama viikko sitten hän kävi meidän ovella ja juttelimme siinä hetken. Hänen syöpänsä oli levinnyt ja hän oli menossa leikkaukseen.
Viime viikolla meidän ovella kävi kaksi naista, -myös jehovalaisia ja toivat kutsun salille. Siitä asti minulla on ollut sellainen tunne, että minun pitää soittaa Liisalle, että mitä hänelle nyt kuuluu, tai onkohan hän enää hengissäkään. He kun eivät saa ottaa verta, ja hänet on leikattu. Yhtenä iltana olin jo puhelin kädessä ja aioin soittaa hänelle, mutta en soittanut kuitenkaan. (Nyt tulee se kumma juttu). Tänään tiskasin astioita ja puhelin soi. Kun katsoin keneltä tuli soitto, niin se oli Liisa. Hän oli ollut isossa leikkauksessa ja toipui nyt kotonaan. Se tässä minua ihmetyttää kaikkein eniten, että hän soitti minulle juuri kun olen niin paljon häntä miettinyt.
Elämä on ihmeellistä.
