Muistuttaa hyvin paljon mustaaterrieriä joka minun lapsuuden kodissani oli...ei minustakaan se huono asia ollut että koiralle uusi koti etsittiin,mutta liikutuin siitä koiran ja omistajan erosta eli niin samaistin sen itseeni.
Muistan kun hain omaa ensimmäistä,eli tätä äskettäin kuollutta rakasta koiraani,niin rupesin itkemään ottaessani pennun syliini ja kantaakseni häntä meidän autoomme.Kasvattaja ihmetteli mikä minulle tuli,niin sanoin,että tuntuu vaan niin haikealta ottaa toinen pieni aivan vieraaseen ympäristöön omasta turvallisesta lapsuuden kodista..vaikka tiesin ottaessani,että parhaan mahdollisen kodin pentu saa luonani...ja niin saikin lähdes 15 vuodeksi...ja kasvattaja sanoi,että siinä paikassa hän varmistui,ettei parempaa paikkaa hän voisi toivoakaan pennulleen...