Mullaha ei muistini muka mitää erityisii leluja ollukka. Miä itte olin kaikille enämpi ninkun lelu, ku olin nin pieni. Kevyt viskellä ja kevyt nostella ja muutekki retuuttaa. Kuitekki sen muistan, ku hiekkakakkuja tein.
Lapiona oli hopesia lusikoi ja kakkuvuokana hopesia palkintopokalei. Iskä niit ain kotio toi, millon mistäki riennosta.
Hiihdosta, juoksusta, kävelystä, hitaus- ja nopeuspyöräilystä, ammunnasta, nuolen heitosta, halonhakkuusta, keihäänheitosta, kynnöstä, niitosta ja kaikellaisista kisoist, mitä maamiesseura järkkäs. Aina se jonku kipon, tai lusikan toi. Nehä oli meil sitte ihan taloustavaroina ja äiskä sitte anto niit mullen hiekkalapioiks ja kakkuvuokiks.
Kuitekki mielusin kapistus oli se aapiskirja, enää sen nimee muista, mut siin oli se loru, mikä alko, et Aa aa ankka, takapuoli vankka. Oliha siit aapisest tääl joskus jo puhettaki.
Sisko ja veli olivat joskus ihmeissää, ku olin jemmannu niiten koulukirjoja, et sain sitte päivät yksin ollessan lueksia.
