Kurjet:
Mun outo joskus vallannut on mielle, et miehet sodast´ palaamattomat, ei kaatuneetkaan maalle hurmeiselle, vaan valkokurjiks´ silloin muuttuivat.
Ain niiltä ajoilt´ tuonen kurjet lentää
ja ankeasti meille ääntelee, siksi niin kaiho usein syömeen entää, silmä, kun taivahalle tähyilee.
Kurjet lentää kohti taivaan kaukorantaa, lähtö niiden on kuin lähtö ystäväin.
Mä uskoin, että sua kurjet kantaa, kun kerran lähdit pois mun viereltäin.
Ja siksi säilytän mä toivon hauraan, nyt aina kannan vain sen aina mielessäin.
Käy tieni tää se kerran kurkiauraan, en silloin koskaan jää yksinäin.
ja seuraava:
Me kumpikin tiesimme sen.
Sinitaivaalla korkeuksista
sinun laulusi vapaana soi.
