Noin se vaan menee... omat vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta onneksi meillä on vielä Kaitsun äiti tässä meidän kanssa. Oikeasti tarkoitan onneksi. Tämä ei ehkä ole aina se helpoin tapa, samassa talossa, mutta silti tämä on paras ratkaisu.
Vaikka ratkaisu on paras mahdollinen näissä oloissa, niin silti aina ei vaan jaksaisi, ei vaikka kuinka haluaisi. Välillä kyllä miettii, että olisi se tavallaan mukavampaa, jos olisi näin pikkulapsivaiheessa ollut ne omat ja puolison vanhemmat apuna ja tukena, eikä niin, että sekä lastenhoito että vanhustenhoito osuvat samalle ajalle.
Nyt on jo helpompaa, mutta jossain vaiheessa meinasi olla vitsit vähillä kun viisi vanhusta, joista piti kantaa tavalla tai toisella huolta. Nytkin olisi kyllä vielä anopin lisäksi yksi vanhus, jonka luona pitäisi käydä, mutta en pysty. Jaksamisen raja kulkee tässä, vaikka vaikka pitäisi jaksaa enemmän.
Omat vanhemmat eivät sairastaneet pitkään sillä tavalla, että olisivat juurikaan tarvinneet konkreettista apua kodinhoidossa yms, mutta molemmat sairastivat pitkään vakavaa sairautta ja siksi huolta ja asioiden järjestelemistä riitti kyllä enemmän kuin olisi pikkulapsivaiheessa itse jaksanut. Kaitsun isä sairasteli pitkään ja oli melkoisen huonossa kunnossa, mutta asui tässä meidän kanssa paria viimeistä viikkoa lukuun ottamatta loppuun asti. Se ei ollut kenellekään ihan helppoa aikaa, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi asiat voineet huonomminkin mennä.
Nyt ei tosiaan ole kuin yksi vanhus konkreettisesti autettavana. Pärjäillään päivä kerrallaan. Kotihoito hoitaa hygienia-asiat ja sairaanhoitoasiat. On siis sen verran huonossa kunnossa, että aiemmin olisi laitoshoito ollut ainoa vaihtoehto. Onneksi nykyisin apua saa paljon kotiinkin. On siis kyse sen verran vaativaa ammattitaitoa vaativista toimenpiteistä, että en osaisi niitä ilman koulutusta tehdä, eikä niitä voisikaan mitenkään tehdä tuossa vaan pienten lasten hoidon ohella.
Silti ulkopuolisesta avusta huolimatta aika usein on sellainen olo, että lapsia on 5, joista yksi on aika tavalla iäkkäämpi. Vanhuus ei vaan tule yksin, eikä ikä yleensä tuo lisää empatiaa tai toisen asemaan eläytymiskykyä. Välillä meinaa olla vitsit vähissä kun viidestä suusta tulee pyyntöä, että kaikki tänne heti mulle nyt. Sitä haluaisi antaa aikaansa, välittämistään ja huolenpitoa kaikille, mutta kyllä se vaan valitettavasti menee niin, että lapset joutuu hoitamaan ensin ja se vanhus on se joka jää vähemmälle, yksin, vaikka ollaan näin lähellä. Pitäisi revetä niin moneen osaan, että se on jo täysin mahdotonta. Riittämättömyyden tunne on ihan jatkuva.
Äh, just tänään on vaan se päivä, jolloin ei oikein jaksaisi huolehtia kenestäkään. Vaan eipä se sitä katso jaksaako vai ei. Kauhottava se on vaan kaikki eteen tuleva, jaksoi tai ei.
Jotta kylläpä otit Marjuli ajankohtaisen aiheen esille.
