Iipa, ai sinäkin.... taidan tietää mistä puhut, niin kuin varmasti moni muukin täällä. Hirveän paljon jaksamista sinulle.
On hienoa, että kuitenkin jaksat, vaikka aina ei jaksaisikaan. Sinäkin jo montaa läheistä pitkään hoitanut. Sitä ei vaan voi helpolla tuossa tilanteessa sanoa, että en auta, en hoida. Sitä vaan kun on sellainen luonne, että huolehtii muista, tekee vaikka mikä olisi.
Eikä meilläkään oikeasti ollut mitään vaihtoehtoa tälle hommalle. Ei kysytty. Kai olisin suostunut jos olisi kysytty, mutta ilmoitusluontoinen asia se vaan oli. Vanhus kotiutui omaan kotiinsa ja se kun sattuu olemaan samassa talossa kuin meidän koti, niin itsestään selvästi tehtävät lankesivat meille. Niistä vaikeista hoitotoimista, siis sairaanhoitajan ammattitaitoa vaativista, sentään kieltäydyimme päättäväisesti, vaikka niitäkin yritettiin meille laittaa. Se vaan ei olisi käynyt päinsä monestakaan syystä.
Kysyimme vaadittaisiinko sukulaisilta samaa, jos asuisimme vaikka sadan kilometrin päässä? Ei saatu kuin jotain mutinaa vastaukseksi. Eli kun asumme tässä, niin ajateltiin, että ilman muuta hoidamme muorin samalla, siinä vaan lastenhoidon ohella. Toki oikeasti hoidammekin mielellämme, mutta vähän ikävälle se tuntui se sosiaalityöntekijän asenne, että pakko on jaksaa kun nyt asumme näin lähelläkin. Minulla sentään oli silloin päätyönä parin pienen hoito ja raskaanakin olin. Vaan niin tässä on pärjätty näin jo monta vuotta, milloin paremmin, milloin vähän huonommin, mutta pärjätty kumminkin.
Kyllä meillä nyt on aika paljon käytetty apujakin tässä, kotihoito käy vähintään kahdesti päivässä, siivousapu käy tarpeen mukaan, ruokapalvelu pelaa. Pärjätään. Tosin vanhus kaipaisi paljon, paljon enemmän aikaa ja apua juuri meiltä. Jossain vaan kulkee se raja, jota enempää ei voi.
