Tulostusversio

Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
1 tunti 1 päivä 1 viikko 1 kuukausi Ikuisesti
Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus

[iipa]

Eilen tyttäreni soitti ja itki. Tietysti pelästyin, että mitä on tapahtunut, kunnes hän kertoi syyn. Hän oli katsonut videon vuodelta 1996. Se ohjelma esittiin telkkarissa ja kertoi rakkaasta sukulaistytöstämme ja tyttäreni kummista, hänen ajatuksistaan, elämästään, toiveistaan, sairaudestaan ja kuolemastaan.
Itse en ole tuota videota katsonut yhdeksään vuoteen, mutta enkä on tullut aika minunkin se katsoa taas.  Rakas sukulainen, oli eläessään kuin enkeli ja nyt hän on enkeli jossain muualla. Häellä oli paljon sanottavaa meille aina, jo ennen sairastumistaan ja sittenkin kun hän sairasti. Hän halusi että elämme ja koemme hänen sairautensa hänen rinnallaan loppuun asti ja niin teimme. Vaikka kuolema, varsinkin nuoren kuolema on hirvittävän surullista, se kaikki jätti meihin jälkeen jääneisiin hirvittävän kauniin muiston. Pidän itseäni hirvittävän onnekkaana, kun sain olla hänen vierellään viimeiseen hetkeen. Myös tyttäreni pitää sitä kaikkea rikkaana kokemuksena, hän sai pitää kummiaan kädestä viimeisinä hetkinä ja silti kuulla rohkaisevia sanoja elämästä. Olla laittamassa kummiaan arkkuun ja saattaa haudan lepoon. Kaikki tänä on ollut elämäni vaikuttavampia asioita. Ja tiedättekö mikä oli tärkeitä mitä hän minulle opetti, melkein kaksikymmentä vuotta vanhemmalle? Hän opetti kuinka tärkeää on osoittaa tunteet aikanaan, halaus ei muka ollut minun juttuni, vaan hän tuli ja halasi aina ja kaikkia. Ja tunnen samoin, kun tyttärenikin eilen, hän halaa meitä jokaisena päivänä edelleen.

Viime sunnuntaina katsoin areenalta erään ihmisen tarinan, itkin ihan hirveästi, mutta pidin sitä ohjelmaa todella hyvänä ja tarpeellisena. Tuollakin tytöllä oli paljon sanottavaa.

[Mesis]

Haluaisin sanoa tuohon paljonkin, mutta nyt ei tule oikein mitään sanoja. Hienoa, että olette olleet tukena, vaikkakin ymmärsin, että myöskin te olette saaneet paljon.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä tuo ohjelma. Mistä se on tullut ja milloin?

[iipa]

Tätä ohjelmaa en löydä mistään tallenteista, se toimitti v 1996 Tarja Tallqvist.
Meillä on se itse nauhoitettuna.

Viime viikonloppuna katsomani ohjelma ei löydy areenalta vaan ylen elävästä arkistosta.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=74&t=&a=4989

[Mesis]

Katselin äsken tuon ohjelman, ja se pani kyllä ajattelemaan omaa elämää ja suhtautumista siihen, sekä myös suhtautumista läheisiin ihmisiin. Kuinka pienistä, jokapäiväisistä asioista ihminen on kiitollinen tuossa tilanteessa. Ei koskaan saisi pitää mitään ihan itsestään selvyytenä.
Kiitos, Iipa linkistä.

[kati]

Surullinen, mutta kuitenkin samalla äärettömän kaunis tarina Iipalta. Tuohon on vaikeaa kommentoida mitään.
Tuota linkkiä en taaskaan pysty katsomaan, en halua nyt itkeä.

[Rouva Hömötiainen]

Läheisen ihmisen saattaminen rajan ylitse on vaikuttava kokemus. Ei lainkaan pelottava.
Minulle mieheni viimeiset kuukaudet olivat elämäni parasta ja kauneinta aikaa. Koskaan ei kukaan ole sanonut minulle niin monta kertaa päivässä: "Minä rakastan sinua."
Koskaan rakkaus ei ole tuntunut niin vahvalta kuin tuolloin.
Ero oli repäisevä ja raskas, mutta siitä jäi niin kauniit muistot. Silittää hellästi toisen väsynyttä kättä, silittää harmaantuneita hiuksia, katsoa väsyneisiin silmiin - tietää, että on edessä ero. Tilapäinen vai lopullinen? Kukapa meistä sitä tietää.
Minä uskon, että me tapaamme vielä.

Kun hän oli kotonamme arkussa, laitoin viimeiseksi hänen kasvoilleen liinan - peitin rakkaat kasvot - sanoin hyvästit. Kimppu lemmenkukkia oli hänen käsissään, särkyneen sydämen kukkasen laitoin rinnan päälle.
Näin hän lähti.

[Parus Major]

Vaikuttavaa..kauniisti Rouva Hömötiainen kirjoitti, ja moni muu.
Hienoa, että tämä aihe laitettiin. Vaikka vaikea on ajatuksiaan tästä aiheesta sanoiksi pukea, enkä osaakaan, enkä oikeastaan haluakaan. Mutta erittäin hyvää tekee lukea. Kiitos.

[Töyhtis]

Kauniisti kirjoitettu vaikeasta aiheesta, joka kuuluu elämäämme päivittäin ... syntyminen, eläminen ja kuoleminen...erottamattomat. Luopuminen on vaikeaa.

[Luppakorva]

Kiitos Töyhtis viestistäsi.

Saman tien serkkuni kanssa kulkeneena ymmärrän tuon viestin sisällön.
Serkkuni sairastui rintasyöpään, jonka piti olla koteloitunut eikä siitä olisi leikkauksen jälkeen enään harmia. Vuoden päästä löytyi kuitenkin luustosta etäpesäkkeitä ja hoidoista huolimatta urheilullinen
hyvät terveelliset elämäntavat omaava "maanpäällinen enkeli-serkkuni" menehtyi vuosi sitten sairauteen.

Vaikka viiden vuoden kulku serkkuni kanssa alusta loppuun oli ystävyyden lujittavaa ja
minulle voimia antavaa, en ole kuitenkaan pystynyt käymään serkkuni kuolemaa läpi realistisella tavalla vaan olen kieltänyt niin käyneen.

Nyt itkin ensimmäisen kerran kaiken sen ahdistuksen pois ja tänään tuntuu paremmalta.
Nyt olen valmis viemään kukat hänen haudalleen ensimmäisen kerran.

Videon katsottuani tuli hyvä mieli.  Siinä tämä nuori neitonen puhui niin hienosti kuolemastaan.
Kaikkein eniten kärsin serkkuni puolesta siitä, että hän pelkäisi kuolemaansa, mutta niinkuin
videon henkilökin niin serkkunikin ei koskaan myöntänyt sen olevan päällimmäisenä mielessä
vaan hän toivoi, että kipuja voitaisiin hallita niin, että hän voisi nukkua yönsä ja nauttia
viime hetkistään perheensä ja ystäviensä kanssa ilman tuskia.  Näin myöskin hänelle suotiin,
hyvien lääkkeiden ansiosta.  Hän laski leikkiä vielä kuolinvuoteellaankin.  Viimeiset sanan
mitkä hän minulle sanoi oli:  toteuta unelmasi ja muuta pois kerrostalosta.
Näin tein.

Suomalainen kulttuuri ei hyväksy kuolemasta puhumisesta.  Vanhuksillekkin aina sanotaan, että höö-höpö, et sinä nyt vielä kuole, älä sellasia nyt puhu, vaikka vanhus olisi jo yli 90.

Kuolema kun todella on osa ihmisen elämää, siitä on voitava keskustella
Sairaalassa työskennellessäni, se oli jotenkin luonnollisempaa

[Rouva Hömötiainen]

Olen samaa mieltä siitä, että kuolema on vallan kiellettyjen aiheiden listalla. Siitä ei saa puhua, sitä ei saa nähdä, sitä ei saa olla olemassa.
Jopa lääkäritkään eivät osaa siihen suhtautua.

Se on meillä kaikilla varmasti edessä - aivan yhtä luonnollisena kuin oli syntymäkin. Eikös ne videoi syntymää - no - kuolemaa nyt ei tarvitse videoida. Mutta kuolemaansa lähestyvien ihmisten ajatuksia ja tuntoja olisi varmasti hyvin terveellistä kuulla ja uskaltaa kohdata.

[iipa]

Minusta ei ole oikein, jos kuolema viedään meistä kauas, se on osa tätä kaikkea. Olen aina hyvästellyt jos suinkin mahdollista kuolleet läheiseni, en koe sitä pelottavana. Se on osa surutyötäni.  Ymmärrän että kaikki eivät koe asioita samalla lailla ja sen heille suon. Suru ja itku kuuluu elämään. Kuten ilokin. Syntyminen, elämän alku.

[ullu]

Kiitos tästä ketjusta. Kiitos, vaikka luenkin tätä kyyneleet poskia pitkin valuen. Tuli vain niin ikävä niitä rakkaita, jotka ovat jo kuolleet. Hyvällä tavalla ikävä kuitenkin. Aikaa on kulunut jo sen verran, että enää ei tee niin kipeää.

Hyvä on näistä asioista puhua. Ei pidä siivota kuolemaa pois normaalista elämästä. Toki sitä toivoo, että se itse kullakin tulee mahdollisimman myöhään, antoisasti eletyn elämän jälkeen. Tärkeä osa silti.

Kiitollinen olen siitä, että olen saanut olla niiden jo pois lähteneiden rakkaiden vierellä vierellä kun se aika on koittanut. On ehditty puhua, olla ja kertoa kuinka tärkeitä olemme toisillemme. Se viimeisten aikojen yhdessäolo on ollut tärkeää minulle. Olen halunnut tarrata jokaiseen minuuttiin, koska on ollut tieto siitä, että aika on käymässä vähiin. Se on ollut jo osa minun konkreettista surutyötäni. Tehdä parhaansa rakkaan viimeisten aikojen hyväksi.

Hautajaisista yms. en välitä. Aivan sama olisi ollut vaikka jäädä pois, vaikka oli kyse lähiomaisista. Minä olin jo sanonut rakkailleni hyvästit, rauhassa ja rakkaudella. En voisi kuvitella hyvästeleväni rakkaita ihmisiä heidän 50 parhaan ystävänsä keskellä suljetun arkun äärellä. Enkä usko rakkaideni siellä arkussa olleen, kuoren vain.

Tuo kaikki kuolemanjälkeinen maallinen hössötys on sitten kai niitä muita jälkeen jääneitä varten, hautajaiset ja muistotilaisuudet. Monelle toki se on tärkeä osa surutyötä ja heille sen suon. Itse en vain osaa surra kaiken kansan keskellä, enkä osaa siinä ison surun keskellä ajatella muita ja muiden suremistarpeita. On hirveää kun joutuu siinä tilanteessa järjestämään kaikkea, ajattelemaan muita ja miettimään käytössäännöstöjä ja muuta sosiaalista kuviokelluntaa. Siis kun siinä tilanteessa sitä haluaisi vaan paeta jonnekin omaan rauhaan suremaan.

Tätä kirjoittaessa tuli mietittyä kaikenlaista. Arjen pikku harmistuksetkin taisivat saada vähän pienemmät mittasuhteet. On ihanaa kun on ollut niitä rakkaita, joita voi nyt lämmöllä muistella.

[luscy]

Hyvää keskustelua kuolemasta ja sen kohtaamisesta!
Täälläkin luontokoulun kylänraitilla asia on myös esillä aina kohtaamisissa. Lumiukkoenkelit ovat jo sulamassa, niistä yhdelllä on sukset, pipo ja huivikin kaulassa. Kynttilät luovat liekkien lämpöä kohtaajalleen edesmenneen koululaisen viimeisellä leikkipaikalla.
On hyvä pysähtyä kiireen keskellä ja on myös hyvä, kun voi olla läsnä lapsensa menettäneen perheen ikävässä.......Keskustelut ja ja vain lähelläoleminenkin lohduttavat.

[Parus Major]

ullun kannanotossa jotain sellaista, mistä tunnistan itseni. Upeaa ilmaisutyyliä muutenkin, "sosiaalista kuviokelluntaa"... Tämä oli osuva, paljonkertova ilmaisu, jota en ennen ole kuullut. Se pitääkin sisällään juuri kaiken sen, mitä itse myös koen vieraaksi.

Minulla itselläni ei ole ollut paljon menetyksiä ja kenenkään vierellä ei ole vielä tarvinnut olla. Viime aikoina - johtuuko omasta iästä, omien vanhempien vanhentumisesta, ikätoverien ja ystävien menetyksistä - on ajatusleikkiä kuolemankohtaamisesta tullut ajateltua paljon enemmän..
Kaikkeen liittyy varmasti omia "kuolemanpelkoja" ym kun ei oikein voi tietää miten sen kestää ja kantaa, kun läheisensä menettää.
Haen ehkä jollakin tapaa otetta käsitellä kuolemaa, omien vanhempien vanhenemista jne. Ymmärrättekö mitä yritän ilmaista?
Siksi on upeaa lukea kirjoituksianne ja ajatuksianne elämän tämänkin puolen läheisesti kokeneilta. Kiitos!

Hyvän ystäväni, joka oli minulle kuin pappa, koko lintu- ja luontoharrastukseni sytyttäjä, hänen kuolemansa oli minulle menetys.
Ikävä ja suru valtaa mielen vieläkin ja vein hänen haudalleen muuten vanhat rikkoutuneet kiikarini tässä taannoin....se oli minulle tärkeää. Minulla oli ne kiikarit silloin kun yhdessä retkeiltiin..eli minun tapani käsitellä ikävääni ja surua on hyvin erinäköinen kuin mitä käytössäännöissä sanotaan.
Hautajaiset ja muistotilaisuudet herättävät minussa taas aivan samanlaisia tuntemuksia, kuin ullulla, se on silti sama vähän kaikkien juhlien suhteen.
Esim. lakkiaiset, rippijuhlat ym iloiset juhlat - eivät nekään tahdo minulta sujua minkään käytössääntöjen mukaan.
Minusta on tärkeää, että nämä ilon ja surun juhlat voisivat olla ihan läheisten itsensä näköiset ja kokoiset. Silloin siihen voi vaikuttaa kun on kyseessä oma läheinen.
Kiitos ullu hienosta tukea antavasta kirjoituksestasi.

[leila]

Meillä on niin monta tapaa antaa rakkaitten ja läheisten lähteä. Sureminen on joka kerran erilaista.

Itse olen kohdannut hautajaisissa "uusia alkuja". Kerran sain uudelleen yhteyden serkkuuni.

Olen ollut myös saattamassa läheisiksi tulleita asiakkaita yhdessä heidän perheidensä kanssa. Yhteinen valmistautuminen heidän kanssaan on ollut osa poisnukkuvan arkea joskus pitkäänkin. Tietynlainen rauhallinen odottaminen on tehnyt surutyöstä paremmin hallittavaa. Järki ei kuitenkaan syrjäytä tunteita. Hömiksen kertomassa samaa ajatusta siitä, että viimeiset kuukaudet voivat olla niitä parhaita. Ei ole enää pelkoa eikä kiirettä. On vain läheisyys ja rakkaus.