Leilan ja Luppakorvan kirjotuksis on jotai minunkin ajatuksista.
Olen nähnyt monia lähtöjä. Se kuulu siihen mun entisee työhöni. Yks häkellyttävimpiä on ollu, kun minulle vieras mies viimehetkellää tarttu mua kätee ja pyys, etten jättäis. Lupasin, ettenhän minä, ja samantien kuoli. No nyt olen luonaan ajatuksissani.
Surullisin oli viimeisen ystäväni kuolema ja sitä en ollu näkemässä, se koskee. Hänestä on muistona se sormus, mikä piti antamani, kun tulee sairaalasta. Hautajaisissa itketti, nin nytkin. Ne oli kauniit hautajaiset. Seuraavana maanantaina olin jo hyvissä ajoin kattomas, kun kaivinkoneenkuljettaja körötteli paikalle. Nostivat apulaisen kaa sen kannen pois ja antovat mun rauhas kattella. Sitte viskottii ne lakastuneimmat kukkaset sinne arkun kannelle ja sen jälkee ne havut. Kuski sano viimen, et mitä jos peiteltäs ja alko hommii. Pyysin varovasti peittelemää. Lopuks taputteli hiekan tasaseks koneen kauhal ja nosti peräkärryst ruohomaton päälle. Siihen sitte ne kauneimmat kukat koottii.
Kuolemat koetaan niin eritavalla. Ei minunkaan mielestäni hautaan mene, kuin ruumis ja vaikka se sinne tuhkana pantais, nin ei sinne ihmistä itseä laiteta. Ihminen on silloin jo pois ruumiista. Saattaa olla jo, vaik kattomas suruväkeä. Monasti tunnen, kuinka joku jo kuollut, on luonani. Jotenkin vaikea sanoiks pukea ajatusta, että tässä ne kaikki läsnä ovat, kun kaipaan, kukin vuorollaan, tai useampi kerrallaan, tai tuleevat kunhan ehtiivät, vaikken odottaiskan. Monesti vielä älyän, kuka se on ja saatan jotain sanoakkin. Vaikutan varmaan hullulta.
Onhan heillä muutakin tekemistä, kun istua tääl mun luonani. Esmes tavata niit ystäviää, jotka on jo ennemmin kuolleet. Niitä heidän ensirakkauksiaan, tai muita ystäviään. Tai opetella olemaan siel, ninkun siel pitää olla. Tai käydä kattomas niitä, ku mua elämässän kiusaa ja sitte neuvoo mua. Tai mitä nyt vaan, mitä mielensä tekee. Mun mielestä siel muuttuu maanpäällä olleet vihamiehetki joteki. Joko siel tehää sovinto vanhoist riidoist, tai joteki muute, mut ei siel vihaa pidetä yllä. Raajarikkosetki siä käyskentelee ehyinä ja niil kel päässä on viirannu, käy aivos joku huuhtelu ja onvat ihan hyviä. Kepposia varmaaki kyl tekeevät, tai ainaki olen joskus nin kokenu.
Monenlaista hautajaistaki olen nähny ja mukana ollu. Kauniita ja vähemmän kauniita. Pahimmast pääst on kai se, ku jo hautajaisis aletaa perinnöst tappelee. Se on tosi rumaa. Sillon en kestänny ja lähin kesken pois. Oudoin oli sellanen uurnan laskijainen, ku näin jälkeepäi, olen ihmetelly, et kuinka ollenka siihen jouduin. Ehkäs seki viä joskus mulle valkenee, mut todellakan, mun ei ois siel pitänny olla. Sielt en ketää tuntennu, enkä vainajaaka ollu koskaa nähny.
Illalla isälleni soitin nin sano taas mun yhden leikkikaverini kuolleen. Mua nuorempi. Noiden leikkikaverieni kuoleman takiiha se on tää omaki lähtemiseni jo vilahdellu mieles. Oman lähtöni ajatuksena olen pitänny sitä, ettei kovin moni jäis suremaa, tai jos jotakuta vähä surettaskin, nin ettei kuitekkan sitte kauheen kauan. Luulen siinnä tavotteessa onnistuvani. Kepposille aion sitte kyl tulla. Saatte ihmetellä, ku yhteydet tökkii! Puhelimes iskän kaa vähä mietitii tät lähtöjärjestyksen epäjohdonmukasuutta. Et ei täält näköjää ikäjärjestykses lähetä. Kysyin, et onko montakaa vanhempaa ystävää, ni hetken mietti, alko nauramaa ja tuumas, et eipä o ketää vanhempaa tuttavapiirissäkä. Iskän kaa on lähtemisist puhuttu ja tiedetää, et on siel aika kööri sit oottamassa.
Ny lentää vesi silmistä nin, etten meinaa näppiksen nappei erottaa. On lopetettava.
Toivosin, et täst aiheest olis viä paljo keskustelua, eikä se olis kiellettyä.
