Voi, telkkinen... Vähän aikaa minulla meni siten, että ennätin täältä vain muutaman aloituksen sieltä täältä lukea, ja jos oikein ymmärsin, menetit sen vanhemman lemmikkisi...?
Mutta usko pois: suru helpottaa ajan myötä, ikävä ei koskaan täysin poistu. Mutta miksi pitäisikään? Ikävästäkin ajan mittaan muotoutuu kuitenkin sellainen kaihoisa, kaunis ikävä. Nyt on kauheaa, tiedän, ja kehotankin sinua suremaan aivan avoimesti. Ei tunteitaan salailla, häpeillä tai piilotella tarvitse - kuten jotkut tekevät lemmikkinsä menetettyään. Niin kovin rakkaita ne meille ovat - nekin.
Itselläni on tällä hetkellä vain yksi, kohta 10-vuotias pieni 'vauva', joka on yhden ainoan kerran elämänsä aikana sairastanut pari päivää, ja vaikka nämä koirat tunnetusti ovat sitkeitä ja yllättävän pitkäikäisiä, ei näilläkään ikuisesti aikaa seurassamme ole olla. Tai... Onko meillä tarpeeksi aikaa olla näiden kanssa...?
